Suhteettomuuden noidankehä?

Olen tässä viimeaikoina lueskellut erinäisiä sinkkublogeja täällä Lilyssä ja muualla. Mielenkiintoista luettavaa monella tapaa, paljon hyviä huomioita ja tuttuja ongelmia ja kysymyksiä tuntui pyörivän useiden muidenkin blogaajien mielissä. On lohdullista, että internet tuo meitä yksinäisiä yhteen.

Eräässä blogissa osui silmään kuitenkin eräs kirjoitus, joka jäi mieleen pyörimään. Kirjoituksessa blogaaja, arvioni mukaan suunnillen ikäiseni nainen, kertoi, että sen kyllä huomaa, jos deittikumppanilla ei ole aiempaa seurustelukokemusta. Jos ikää on kertynyt 25+, tämä on kirjoittajan mielestä yleensä ongelma, koska parisuhdetaitoja voi hänen mielestään oppia vain parisuhteessa ja hän ei halua toimia toisen opettajana.

Kirjoittaja tässä tapauksessa kirjoittaa toki omasta näkökulmastaan ja kokemustensa ja omien tarpeidensa värittämien lasien läpi, mutta en voinut välttyä siltä kysymykseltä, että miten paljon ikäisteni sinkkujen joukossa liikkuu ihmisiä, joille vastapuolen seurustelukokemuksen puute on iso NO-NO. Ei varmaan ole yllättävää, että tämä kysymys tuntuu tärkeältä, kun omakohtaista kokemusta seurustelusta ei ole. Mielessä herää helposti tietysti myös kysymys, että entä jos suurin osa ikäisistäni sinkuista onkin tämän kirjoittajan kanssa samaa mieltä. Mitä mahdollisuuksia minulla sitten on ikinä löytää joku, jonka kanssa oma elämä jakaa? Ja eikö siitä tule vähitellen omanlaisensa noidankehä – en ole seurustellut, joten en kelpaa seurustelukumppaniksi, jolloin olen yhä pidempään vailla seurustelukumppania, jolloin kumppanin löytäminen jälkeen vaikeutuu?

Mitkä ovat oikeastaan ne taidot, joita voi oppia vain parisuhteessa? Tätä on tietysti todella vaikea arvioida, kun oma kokemus ei kata parisuhteita. Toisaalta voisin kuvitella, että suuri osa parisuhteessa tarvittavia elämäntaidoista on sellaisia, joita voi oppia myös elämässä muuten. Esimerkiksi ystävyyssuhteissa olen päässyt ja joutunut kohtaamaan toisten erilaisia tunteita ja reaktioita. Olen oppinut kuuntelemaan (ainakin useimmiten), kertomaan oman mielipiteeni, etsimään ratkaisuja ristiriitoihin yhdessä ja näkemään, että vika ongelmissa voi olla sekä minussa, toisessa että molemmissa. Toisaalta olen opetellut sanomaan ja muutoin osoittamaan, että välitän ja että toinen on minulle tärkeä. 

Toisaalta olen myös kämppiksen kanssa asuessa saanut opetella sitä, millaista on jakaa koti jonkun kanssa, jolle en ole sukua. Tiedän, missä menevät omien vahvuuksieni ja heikkouksieni rajat asuinkumppanina ja minkä verran tarvitsen omaa tilaa silloin, kun jaan kodin toisen ihmisen kanssa. Tottakai ymmärrän, että on eri asia asua kämppiksen kuin puolison kanssa, mutta uskoisin, että monia yhtymäkohtiakin löytyy. Etenkin, kun oma kämppissuhteeni oli myös hyvin läheinen ystävyyssuhde eikä mikään soluasuntoratkaisu.

Mutta niin, se alkuperäinen kysymys. Mitäpä jos mahdolliset kumppanit näkevätkin vain sen kuoren, sen että minulla nyt ei vain satu olemaan yhtäkään seurustelusuhdetta menneisyydessäni? Entäpä jos he sen perustella päättävät, ettei minuun kannata edes tututsua syvemmin? Ajatus siitä, että asia, johon liittyy kuitenkin vahva sattuman vaikutus – on nimittäin monen sattuman summa, että ihminen löytää itseään kiinnostavan henkilön juuri silloin kun tämäkin on kiinnostunut ja elämäntilanteet muuten kohtaavat – voi määritellä niin rankasti muiden arviota minusta.

Toisaalta minun pitää varmasti myös kysyä itseltäni, onko henkilö, jolle tämä asia on deal breaker, ylipäätään ihminen, jonka kanssa haluaisin seurustella. Enkö kuitenkin haluaisi löytää rinnalleni ihmisen, jolle kelpaan sellaisena kuin olen, omine vahvuuksineni ja heikkoukseni, elämänkokemuksen rikkauksineni ja puutteineni? Jos joku ei ole halukas näkemään tämän ominaisuuteni ohi ja sen, mitä kaikkea muuta olen, tuskin hän on minulle sopiva kumppani.

Ja toisaalta, jos olen rehellinen itselleni, eikö minullakin muka ole joitain kriteerejä sille, millaisen kumppanin toivoisin löytäväni itselleni? Ne eivät tosin liity mahdollisen kumppanin parisuhteiden tai vaikka seksikokemuksen määrään, mutta yhtä kaikki rajaavat sitä ihmisjoukkoa, josta kumppania etsin. Mikä oikeus minulla on kritisoida toisen halua asettaa joitakin kriteerejä mahdolliselle kumppanilleen?

Ehkä tästä huolimatta haluaisin omasta kaltaiseni kokemattomien puolesta esittää toiveen teille, joilla kokemusta löytyy ja olette kumppania jälleen etsimässä. Muistattehan, että vaikka meillä ei ole kokemusta, olemme me silti aivan samanlaisia ihmisiä, kuin kokeneemmatkin lajitoverimme – sosiaalisia ja epäsosiaalisia, mukavia ja typeriä, rohkeita ja arkoja, teidän kanssanne samanlaisia ja erilaisia. Olkaa siis meille armollisia ja tutustukaa meihin, älkää tuomitko meitä vain kokemattomuutemme vuoksi. Avomielisyydellä ja rakkaudella voidaan katkaista noidankehiä.

Kuva: Sara / Flickr, CC BY 2.0