Kun toinen lapsi tuli taloon: kuvitelma ja todellisuus

Kun olin raskaana, yritimme valmistella esikoista vauvan tuomiin muutoksiin. Jännitin hieman tulevaa, sillä Frida on aika herkkä reagoimaan muutoksiin. Itseäni sen sijaan en oikein osannut valmistella muuhun, kuin siihen, että palautin mieleeni sen, kuinka riippuvainen minusta pieni vauva onkaan. Etten säikähtäisi sitä, kun pikkuinen tarvitsee  minua vuorokauden ympäri ilman ennakoitavaa säännöllisyyttä. En saisi näyttää voimakkaasti ajoittaista turhautumista yöherätyksiin ja jatkuvana maitokoneena olemiseen, jottei esikoinen saisi negatiivisia tunteita vauvaa kohtaan. Vaikka Frida tuntuisi vauvan rinnalla isolta, pitäisi muistaa hänenkin olevan yhä pieni ja tarvitsevan apua asioihin. Pitäisi hyväksyä kaikki tunteet ja olla tyyni. Oppia olla äiti yhtäaikaa kahdelle.

Luotin, että rakkaus molempiin lapsiin tulee luonnostaan, ja että pystyn luomaan molempiin ainutlaatuisen suhteen. En ollut huolissani siitä, voisiko rakastaa toista lasta niin paljon, kuin ensimmäistä. Onkin ollut ihmeellistä huomata, kuinka rakkautta vain riittää molemmille ja se kasvaa koko ajan.

Missään ei oikeastaan valmistella toiseen lapseen tunne- tai edes konkretiatasolla. Tunnemyrsky oli huomattavasti laajempi, kuin esikoisen synnyttyä. Vaikka esikoisen syntymä mullisti kaiken ja sen tuomat tunteet ja asiat olivat kauttaaltaan uusia, niihin oli aikaa syventyä. Ei tarvinnut pyörittää arkea ympärillä, vaan sai uppoutua päiviin vauvan kanssa. Tunnustella muuttunutta elämäänsä ja opetella tunnistamaan vauvan tarpeita. Toisen lapsen kanssa ei ole aikaa sellaiseen. Arjen tulee pyöriä esikoisen rutiinien mukaisesti, eikä vauvahattaralle voi antautua koko päiväksi. Vaikka itse voisi astua hetkeksi sivuun perusarjesta, esikoisen tarpeet tulee silti huomioida. Ensimmäisen kerran koin todellista ymmärrystä ja tukea asiaan neuvolassa, kun Valo oli kuusi viikkoa vanha. Terveydenhoitaja kysyi eikä olekin erilaista nyt toisen lapsen kanssa, ja minä huokasin voi kyllä. Sitten hän kertoi täsmälleen siitä kaikesta mitä olin kokenut.

Ensimmäinen viikko oli rajuinta. Silloin todellisuus nelihenkisenä perheenä helähti kasvoille heti ensimmäisenä yönä. Frida tuli meidän huoneeseen ja kiukkusi menetetyn yöpaikkansa vuoksi. Vauva itki säikähdystään meteliin ja me molemmat Allun kanssa yritettiin saada silmiämme auki. Lopulta jäin vauvan kanssa yksin makuuhuoneeseen ja Allu kantoi raivoavan esikoisen toiseen huoneeseen nukkuakseen hänen kanssaan siellä. Kahden yön taistelun jälkeen päädyimme järjestelyyn, jossa Frida saisi edelleen tulla yöllä meidän väliin nukkumaan, ja minä imettäisin vauvan istualtaan laittaakseni hänet takaisin omaan sänkyynsä nukkumaan. Olisihan se kurjaa, jos uusi tulokas veisi heti niin räikeästi esikoisen paikan.

Omat hormonit jylläsivät synnytyksen jälkeen vielä niin voimakkaasti, että minun oli vaikea sietää Fridan kiukuttelua. Kaipasin kai harmoniaa ja sitä lempeää vauvahattaraa, jossa yöheräämisetkään eivät haitanneet. Nyt herääminen tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta, ja muistan järkyttyneenä ajatelleeni miten ihmeessä kykenen tähän vielä seuraavat kaksi, tai jopa kolme vuotta. Olin aivan horroksessa. Nostin maitoa hapuilevan vauvan sängystä ja mietin mitä tälle pikkuruiselle, avaruusolennon näköiselle tyypille pitäisi tehdä. Päivisin Allu otti Fridan rutiinit haltuun ja lähti tytön kanssa seikkailuille niinä päivinä, kun päiväkodista oli vapaata. Sain vähän rauhaa vauvan kanssa. Väsymys aiheutti ahdistusta ja tuskastumista pieniinkin arkisiin asioihin, joita leikki-ikäisen kanssa tulee väkisinkin, enkä jaksanut peitellä sitä. Tuhisin ja pyörittelin silmiäni, ja sitten koin huonoa omatuntoa siitä, miten ikävä kokemus sellainenkin on lapselle. Onneksi Allu oli kotona ja omat hormonitkin tasoittuivat isyysloman aikana. Pystyin taas olemaan enemmän läsnä kaikille perheenjäsenille.

Kokemuksesta kumpuava varmuus on toki auttanut vauvan kanssa. Vaikka vauva itkee, pystyn olemaan rauhallisena itkemättä itse mukana. Tähän mennessä voimattomin tunne tulee silloin, kun molemmat lapset itkevät yhtä aikaa.

Kun öisestä paikkajaosta selvittiin, Frida on ollut pelkästään esimerkillinen isosisko. On ensimmäisenä silittelemässä ja pusuttelemassa heti kun näkee pikkuveljen pienenkin tauon jälkeen, jopa keskellä yötä. Frida on myös innokas auttamaan, tuo heti harsoa puklun yllättäessä ja tulee mukaan vaihtamaan vaippaa. Vauvan itku on silti isosiskolle sietämätöntä ja ratkaisuksi hän onkin keksinyt vastamelukuulokkeet. Usein Fridallekin tulee itku, kun vauva itkee. Mutta sehän on vain ymmärrettävää, onhan vauvan itku sydäntäsärkevän raastavaa kuunnella.

Yöt ovat rauhoittuneet sillä, että Frida saa edelleen tulla väliimme, jos kokee yöllä tarvetta. Valo ei juuri itkeskele öisin, mutta pitää muuten örisevää ääntä. Stressaan eniten aamuviiden herätyksiä, sillä silloin herkkäunisimpien, Fridan ja Allun, on vaikeampi jatkaa unia. Stressaan sitä niin paljon, että olen alkanut purra hampaita yhteen öisin,kun olen huomannut Frida tulleen väliimme. Toisinaan tyttö tulee yöllä ja pyytää Allua seikkailemaan omaan huoneeseensa patjalle. Silloin kaikki nukkuu hyvin, enkä itsekään ole valppaana heräämään jokaiseen älähdykseen. Yöt menee usein yhdellä tai kahdella herätyksellä, mutta on myös öitä, jolloin Valo herättää kerran tunnissa. Kannustamme Fridaa nukkumaan yönsä kokonaan omassa huoneessaan, jotta vauvan yömenot eivät häiritsisi hänen untaan. Täytämme palkintokarttaa, johon saa tarran jokaisesta kokonaisesta omassa sängyssä nukutusta yöstä. Frida sai itse päättää palkintonsa. Neljästä yöstä HopLopiin, seuraavasta viidestä lempipizzeriaan Pjazzaan ja seuraavasta kuudesta Leikkiluolaan ja vielä jättipottina Muumimaailmaan. Tarroja on kerätty vasta viisi, mutta en ole huolissani, vaikka se toki turhauttaakin huonoina öinä. Kyllä jokainen lapsi oppii jossain vaiheessa nukkumaan yksin.

Tällä hetkellä kaikki on mallillaan. Päiviin mahtuu hurjasti onnellisuutta kaikista kolmesta rakkaimmastani. Hyväntuulisia tarinoita kertova tytär, suoraan silmiin tapittava poika sekä huomioiva aviomies. Olen oppinut madaltamaan päiviä kohtaan asetettuja vaatimuksiani saavuttaa jotain konkreettista, mutta tiettyinä päivinä se aiheuttaa edelleen turhautumista. Sekin on vain hyväksyttävä. Vauva on pieni niin hetken aikaa, että huomaan usein pohtivani onko jonkin asian tekeminen sen veroista, että käytän ajan ennemmin siihen, kuin vuorovaikutukseen lapseni kanssa. Olen tyytyväinen, että Frida saa olla päiväkodissa neljä päivää viikossa, sillä päivät kuluvat vielä usein pelkästään vauvan tahdissa ja sylitellen. Jännitin aluksi miltä päiväkoti tuntuu Fridasta, kun olen kotona, mutta tyttö on vaikuttanut oikein tyytyväiseltä järjestelyyn. Vapaapäivinä pyritään tekemään jotain hauskaa Fridan ehdoilla, ja toivotaan, että pikkuveli nukkuu hyvät päiväunet.