Kun minulta kysytään, mikä äitiydessä on parasta

Pari kuukautta sitten tuttava kysyi minulta, mikä äitiydessä on parasta. En osannut vastata mitään järkevää. Pääni löi tyhjää. Mitä tuohon nyt voi muka sanoa?! Sopersin vastaukseksi ehkä jotain lapsen kehityksen seuraamisesta ja tarttuvasta innokkuudesta. 13 kuukautta äitinä on ollut ristiriitaisinta, mutta onnellisinta aikaa elämässäni. Olen joutunut opettelemaan omia jaksamisen rajojani uudestaan, ja ensimmäisiä kertoja jopa perunut sovittuja asioita. Olen törmännyt kapeaan aikaikkunaan, kuin seinään. Olen iloinnut lapsestani, miehestäni, omasta itsestäni ja elämästämme joka päivä. Olen nauranut tuhatkertaisesti enemmän kuin olen itkenyt.

Mutta mikä tässä äitiydessä sitten on parasta? 

 

 

Kysymys on niin suuri, että tuntuu mahdottomalta määritellä yhtä asiaa. Vastaukset kuulostavat helposti latteuksilta tai ylimaallisilta. Tai sitten liian tyhmiltä, kuten tuo tarttuva innokkuus. Aijaa, no aika laimeaa sitten.

Kliseisempi vastaukseni olisi ehkä tunteiden kirjo. Omalle tunneskaalalle pitää olla yhtä avoin, kuin lapsen vaiheille. Ottaa vastaan ja tiedostaa, että se kestää aikansa ja sitten tilalle tulee muuta. Vuosi ei ole riittänyt tämän opetteluun, mutta onneksi on aikaa. Ehkä parasta onkin, ettei äitiyteen tarvitse olla täysin valmis? 

Oliko se tarpeeksi latteaa?

Ehkä jotain minimalistisempaa sitten. Vapaa hölmöily lapsen kanssa rentouttaa ja poistaa turhia estoja.

 

Mitä itse vastaisit?