Kotiäitiyden jälkeen, osa 3/4: OPIT
Puolentoista vuoden irtiotto tutuista kuvioista opetti aika paljon itsestäni, muista ja arjestakin. Opin pari PowerPoint-kikkaa ja vähän muutakin, kuten:
Hyväksymään oman äitiyteni. En oikeastaan tiedä miksi jonkin sortin kontrollifriikkinä edes kuvittelin poistuvani vauvani luota alkuun. Raskausaikana ajattelin, että kyllä vauvalla on hyvä olla paljon muidenkin luona ja äidillä hyvä saada vähän omaa aikaa muualla. Ajattelen edelleen niin, mutta en vain itse pystynyt siihen. Halusin tietää mitä, milloin ja miten. Olla itse paikalla. Se oli minulle paras tapa ainakin nyt ensimmäisen lapsen kohdalla, enkä aio kokea siitä huonoa omatuntoa.
Olla lukematta oppaita. Kun Frida oli hieman yli puolivuotias luin erään äidin parhaimmasta vinkistä olla nukuttamatta lasta. Meillä oli silloin pahin unettomuuskausi päällä ja syyllistyin valtavasti. Tuntui kuin olisin pilannut lapseni.
Saamaan äiti-ystäviä. Erakoidun helposti, mutta onneksi en tehnyt sitä uudessa elämäntilanteessa. Tukea ja uusiä näkökulmia, vinkkejä sekä yhdessä vietettyä aikaa. Yksi tärkeimmistä asioista tällä ajalla.
Isilläkään ei ole helppoa. (Tai sillä, kumpi käy töissä.) Joskus unohdin täysin, että toisella voi olla yhtä raskas päivä takana. Erikoista on myös se, että vauvakuplassa ei aina ollut minkäänlaista ymmärrystä toisen työtä kohtaan. Vaikka tiedän tismalleen millaista Allun työ on. Kerran lähes kielsin juuri kotiin tullutta miestäni menemästä vessaan. Sitten tajusin kohtuuttomuuteni.
Kommunikointi heikkenee. Liikaa keskeytyksiä, asioita päällekkäin ja väsymystä. Ei kuule, kuulee väärin tai kuulee osan. Pitää olla selkeä ja tarkistaa sekä omaa että toisen kommunikointia. Välillä olimme (muka) tietämättämme eri kaupungeissa ja jopa eri maassa. Kerran keitostakin meinasi tulla muhennosta kokkaajan vaihduttua.
Mittarit ovat edelleen kierouttavia. Lisäsin kiertoreitin kotiin, sillä Moves-ohjelma kertoi vaunukävelyn pituudeksi (kuvitellun 10km sijaan) vain 7,5km. Myös tietyn maitomäärän pumppaaminen joka aamu kävi ahdistavaksi. Ilman mittareita on helpompaa kuunnella itseään, sillä vanha suorittaja elää silti sisälläni.
Sanomaan ei. Suunnitelmasta luopuminen ja asioista kieltäytyminen ovat olleet ehkä suurin oppi puolentoista vuoden aikana. En suostu enää venyttämään itseäni mahdottomiin aikatauluihin ja tekoihin, vain jotta muilla olisi helpompaa ja mukavampaa. Ennen pidin kynsin ja hampain kiinni suunnitellusta. Jos yö on mennyt huonosti, olen joutunut perumaan aamupäivän leikkitreffit. Turha pingottaa itseään liian tiukalle. Tämänkin jutun julkaisu viivästyi suunnitellusta, koska koneen ääreen nukahdettua ymmärsin tarvitsevani ennemmin unta.
Ottamaan iisisti ja nauttimaan rauhasta. Ihania päiviä, jolloin ei ole mitään erityistä, eikä varsinkaan aikataulua. Ei herätyskelloa. Rauhallisia, lähes rutiinittomia aamuja. Konkreettinen muistutus muutoksesta tuli eilen, kun aamulla otin kahvikupin vessaan.
Löytänyt uuden nautinnon. Kahvi. Erityisesti iltapäiväkahvit päiväuniaikaan. Ah.
Lue myös:
Kotiäitiyden jälkeen, osa 1/4: ARVOT JA AJATUKSET
Kotiäitiyden jälkeen, osa 2/4: KOTIVAATTEET
