Tunnustuksia vaunukopasta luopumisesta
Pienen viivyttelyn jälkeen on aika tunnustaa. Vaunukopasta pitää nyt luopua. Olen varmasti aiheuttanut muissa äideissä ihmetystä, kun vaunukoppaan huhuillen, pyydän vauvaani olemaan kääntymättä.
”Eihän se vielä ymmärrä.”
”Voisikohan tuo äiti vaan vaihtaa vaunukopan ratasosaan. Pääsisi paljon helpommalla.”
Niinpä. Lopputulos on aina kuitenkin se, että tyttö nakottaa vaunuissa konttausasennossa tuijottaen kuomun sisäosaa. Tai makaa mielensäpahoittaneena kylkiasennossa. Dramatisoidakseen asiaa. Ja kyllä, rattaissa istuva, tai puolimakuulla oleva puolivuotias on aivan innoissaan avartuneesta näkökentästä.
Kyse onkin siitä, että minun vauvani ei olekaan enää niin vauva. Olen nauttinut tästä pikkuvauva-ajasta. Aivan pienen, vastasyntyneen rääpäleen avuttomuudesta, ja sen ihmeellisyydestä. Vauvassa kiinni olemisesta. En ehkä päivän jokaisena hetkenä, mutta joka päivä kuitenkin. Rehellisesti sanottuna, en ole ollenkaan niin varma osaanko olla taaperon kanssa. Aika näyttää. Ja opettaa.
Vaunukopan parhaimpia puolia on sen tilavuus. Lämpöpussin ulkopuolella, kopan reunoilla, on omat paikkansa aina harsosta huulipunaan ja lisäheijastimista kotiavaimiin. Kaikki kätevästi käden ulottuvilla. Vaunuissamme, Brio Smileissa, on myös kätevä tasku kopan etuosassa. Sinne sai kätevästi pussukan, vaunukoukut ja lukon.
Nyt kaikki mitä aikoo laittaa rattaiden sisälle, tulee sitoa johonkin osaan kiinni. Muuten se tuhoutuu tai karkaa. Myös vauva.
32 viikkoa sitten lisäsin tämän kuvan henkilökohtaiselle Instagram -tililleni. Silloin vaunutkin vielä odotti matkustajaansa.
Kaikille näille oli oma paikkansa vaunukopassa.
Erityisesti jään kaipaamaan ihastuttavia vaunupalloja.
PS. Tuon virkatun pussukan ohjeen löydät Mie ite -blogista
