29.4.2018 mari l

Supervoimani on nukahtaminen, ei nukuttaminen

Tiedätkö sen tunteen, kun heräät lapsen viereltä ja olet menettänyt puolitoista tuntia rauhallista ilta-aikaa?

Minulle käy niin usein. Nukutan lapseni nukuttamalla itseni. Homma ei ole lainkaan suunniteltua, sillä viimeiset ajatukseni voivat liittyä makuuhuoneesta lähtemiseen ennen kuin Frida nukahtaa. Joskus nukahdan jo kirjaa lukiessa. Supervoimani taitaa siis olla nukahtaminen silmänräpäyksessä. Yleensä minun nukutusvuorolla Allu tulee herättelemään puoli kymmenen maissa, eli kun aikaa on kulunut se puolitoista tuntia.

Eilen illalla Allu oli ulkona ja minä tietysti nukutin Fridan. Heräsin 23.30 kun vieressäni pyörivä mukula vaati uutta vaippaa. Vaihdoin vaipan sängyssä ja jäin silittelemään Fridaa uuteen uneen. 2.00 heräsin siihen, etten ole vieläkään siirtänyt lasta omaan sänkyynsä, enkä toisaalta tehnyt mitään muutakaan. Allu tuli kotiin samalla, kun hipsin makuuhuoneesta hammaspesulle. Kaikki tekemättömät asiat, jotka olin suunnitellut tekeväni viettäessäni omaa aikaa lauantai-iltana, siirtyivät taas jonnekin tulevaisuuteen. Ärsyttävää. Olin suunnitellut tekeväni Voimavaroja vanhemmuuteen –verkkokurssin harjoituksia ja lukevani sen aineistoa. Vastailla sähköposteihin ja ehkä vielä kirjoittaa blogia tai Mom’s one line a day -kirjaa, joka taas on jäänyt täyttämättä. Mutta nukuin 11 tunnin yöunet muutamalla väliherätyksellä. Lähimainkaan sellaisia unia ei olekaan nukuttu sitten ensimmäisten vauvakuukausien, joten ehkä ne olivat ihan tarpeelliset unet.

Sitä se valmennuskurssikin opettaa. Olla myötätuntoisempi itseä kohtaan, sekä suojata ja hoitaa omaa tahdovoimaa. Onhan nukkuminen tavallaan omaa aikaa parhaimmillaan. Voisi ehkä useamminkin antaa itsellensä luvan jatkaa hyvin alkaneita unia aamuun asti. Olo on ollut tänään nimittäin aika hyvä. Sitä paitsi Allu vei Fridan Leikkiluolaan ja minä olen paitsi siivonnut, myös tehnyt niitä omia juttuja.