Voi v****!

Meidän kotona ei kiroiltu. Ei koskaan, ei missään tilanteessa. Ei edes teininä. 

Mutta minä kiroilen. En merikarhun lailla, mutta välillä kuitenkin. Erityisesti ärsyyntyneenä. 

Olen tehnyt hätkähdyttävän havainnon. Kiroilun määrä kasvaa suhteessa univelan kanssa. Yhtälö on lapsiperheessä haastava.

Milloin kiroilu tulisi lopettaa ja rakentaa verbaalisesti lapsiystävällinen koti?

Olemmeko jo myöhässä? 

Välillä sitä vain menettää malttinsa. Kiroilee. Vaikka kuinka yrittäisi pysyä rauhallisena, malttaa selittää järkevästi, viedä huomion toisaalle. Tänään mietimme, mitkä ovat olleet hermostumisen pohjanoteeraukset vanhempina tähän mennessä. Nauroimme vatsa ja posket kipeinä, kun muistelimme toistemme aallonpohjia. Minun oli kuulemma se, kun heitin tuohtuneena paidan päältäni ja tuhahdin ”Voi vittu, eikö täällä mitään enää saa tehdä loppuun asti!”.  Ja vain, koska Allu ehdotti yliväsyneen Fridan imettämistä kesken blogikirjoituksen. Ei naurattanut silloin, vaikka heti hävettikin. 

Allun pohja oli, kun hän yritti rauhallisesti, järjellä selittää puolivuotiaalle tytölle, ettei saa laittaa pyllyharsoa suuhun. Siirsi toistuvasti Fridan pyyhettä tavoittelevan käden takaisin hoitoalustalle. Kunnes menetti hermonsa ja sanoi ”Et jumalauta ota sitä pyyhettä!”.

Millaisia pohjanoteerauksia teillä on ollut lasten kanssa? Ovatko kirosanat tiukasti pannassa?