So many men

So many men
So many white men
So many brown men

Miehiä kaikkialla
Miehiä koko ajan
Miehiä koko ajan kaikkialla

Tuntuu, etten mä jaksa enää miesten kohtaamisia. Ahdistaa ja suututtaa.

En mä ajattele joka päivä herätessäni, et mitä mä nyt taas vihaan miehissä. Vaan miehet on itse niin hyviä muistuttamaan mua siitä tai ottamaan käyttöön uusia juttuja joita mä alan vihaamaan.

Eräs vieras mies* teki mulle Trumpit eilen kätellessämme. On monenlaista Trumpien tekemistä. Mutta Trumpien tekeminen kätellessä on sitä, kun henkilö yrittää näyttää omaa valtaansa toisen yli ja viestiä, että tilanne on hänen kontrollissaan vetämällä vastahenkilöä lähemmäs itseään.

Kun sitä ojentaa kättään kätelläkseen jotakin kasuaalissa tilanteessa, sitä jää ihan rennoksi eikä odota, että pitää käyttää koko kehon painoa ja pistää vastaan. Tuntuu, että koko ajan pitäisi olla stiffi, valmiina ja jossakin taistelumoodissa.

Suututti ja hämmennytti. Tuntui, että olin tullut ahdistelluksi enkä olisi voinut ennustaa sitä mitenkään etukäteen. Tuntui, että olisi ollut hyvä reaktio riisua kenkä ja heittää sen miehen päähän. Ei. Ehkä se tykkää semmosesta, eli ei. Ikinä ei voi voittaa. Vittu. Sen sijaan mies tuijotti mua aika ajoin koko loppuajan ja mä välttelin niitä katseita parhaani mukaan. Ahdistavaa.

Ei mennyt aikaakaan, kun tunnin kuluessa junassa istuessani eteeni istahtaa kaksi mulle vierasta mutta toisilleen tuttua miestä. Toinen heistä puhuu puhelimeen äidinkielelläni. En kuuntele. En katso heitä. Puhun omaan puhelimeeni englantia. Lopetan ja pelaan kännykkäpeliä Starlit Adventuresiä loppumatkan, kahden pysäkin verran. Juna saapuu Leppävaaraan, Albergaan. Jatkan pelaamista, kun miehet lähtevät kävelemään oville päin. Pelaan kunnes juna pysähtyy kokonaan. Nousen ylös ja kävelen oville päin. Muut matkustajat ovat jo junan ulkopuolella, mutta puhelinmies seisoo penkkien vieressä käytävällä ja katsoo mua ikään kuin odottaen että kävelen hänen ohitseen ja niin mä teenkin. Kävelen hänen ohitseen. Koska aikaa ei enää ole kääntyä takaisin toista ovea kohti tai jäädä seisomaan ja viestimään, että mene itse ensin. Tulen ulos junasta. Puhelinmiehen kaveri on jo monta metriä edellä ja kääntyy etsimään kaveriaan. Puhelinmies jatkaa matkaa kaverinsa luo ja mä jään hidastamaan. Ahdistaa, hämmentää, suututtaa.

Nää kohtaamiset on niin pieniä, lyhyitä ja ohimeneviä, että niitä ei muut välttämättä huomaa kuin tilanteen kohteena ollut henkilö itse. Vaikka olen ympäröinyt itseni ihanilla ja kannustavilla ihmisillä, jotka ei vähättele tämmösiä kokemuksia on silti pieni ääni päässä, joka sanoo että nää on pieniä mitättömiä asioita joista ei saa tai tarvitse puhua. Mutta näistä pitää puhua, koska näitä kokemuksia on tärkeää jakaa ettei kenellekään jää sellaista tunnetta, että on ainoa ihminen joka näitä kokee.

Jos miehet vaan kunnioittaisi itseään ja muita, jättäisi muut rauhaan eikä olisi creepereitä. Mun ei tarvis ajatella monta kertaa päivittäin että älä puhu mulle, älä puhu mulle, älä puhu mulle. Älä kato mua, älä kato mua, älä kato mua.

* Vieras mies, vieras henkilö minulle, jonka kanssa en ole päivittäin tekemisissä.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *