Älä laihduta

Laihduttaminen ei automaattisesti ole terveysteko. Laihduttaminen voi myös sairastuttaa.”

Myin vaakani kotikaupunginosani kirppisryhmässä kolme vuotta sitten. Oli kevätpäivä, kun nuori nainen tuli hakemaan vaakaa. Aloin katua myymistä, pelkäsin, että vaa’an mukana antaisin eteenpäin omat neuroosini ja painontarkkailuun liittyvän pakkomielteisen käytöksen. Annoin kuitenkin vaa’an eteenpäin, otin rahat vastaan. Luulin, että päällimmäinen tunne vaa’asta luopumisesta olisi ollut helpotus, mutta todellisuudessa se oli ahdistus. Miten minä nyt mittaan omaa arvoani? Miten voin tietää, jos laihdun, eli onnistun elämässä?

Kun annoin vaakani pois, olin enemmän tai vähemmän aktiivisesti punninnut itseäni ainakin kymmenen vuotta. Muistan, kuinka ostin tuon nyt poisantamani vaa’an Tampereen Sokokselta. Muistan, kuinka järkyttynyt olin sen lukemista, jotka olivat yli 85 kiloa. En saattanut uskoa, että painoin niin paljon. Pidin itseäni muodottomana läskikasana.

Aloin punnita itseni ensiksi joka perjantaiaamu. Perjantaina siksi, että viikonlopun turvotus olisi siihen mennessä jo hälvennyt. Nälässä oleminen ja raejuustolla eläminen oli helpompaa viikolla, kun sosiaalisia menoja ei ollut yhtä lailla.

Pian punnitsin itseni joka aamu. Tuijotin silmä kovana vaa’an lukemaa, sillä se ei kertonut minulle vain sitä, kuinka monta kiloa maallinen tomumajani painaa, vaan se kertoi minulle ihmisarvostani. Jos olin onnistunut laihtumaan parisataa grammaa, se oli menestys. Jos vaaka näytti enemmän kuin edellisenä päivänä, itseinho pursui yli äyräiden.

Pidin vuosikausia kirjaa syömisistäni ja liikkumisistani. Punnitsin itseäni säännöllisesti ja säännöllisesti ahdistuin vaa’an lukemista. Tunsin eläväni väärin, vaikka pääasiallisesti nautin elämästäni. Olin mielestäni epäonnistunut, koska en ollut laiha.

Se hetki, kun hankkiuduin eroon vaa’asta, oli minulle käänteentekevä. En pystynyt enää samalla tapaa tarkkailemaan itseäni ja hiljalleen opin irrottautumaan vaa’an vallasta. Mutta vuosien vahinkoa ei korjata hetkessä. En edelleenkään pysty suhtautumaan painooni millään tavalla neutraalisti. Pelkään, että puntarille nouseminen käynnistää päässäni saman itsevihan kasetin, jota kuuntelin vuositolkulla.

Ja silti toisinaan tuijottelen kaihoisasti kuntosalin pukukopin vaakaa. Salaa kaipaan sitä, että saisin määritellä itseni vaa’an kautta. Se olisi helppoa. Kaivaa minun pituiseni ihmisen normaalipainon BMI ja alkaa tavoitella sitä. Kirjata syömiset ja liikkumiset. Ahdistua, vihata itseään ja kokea epäonnistuneensa. Sitä on toisinaan ikävä, koska se on tuttua. Niiden tunteiden käsittely ja niistä ylipääseminen sen sijaan on vaikeaa. Mutta kaiken yrittämisen arvoista.

<3: Laura

Tänään vietetään Älä laihduta -päivää. Lisätietoja löytyy Syömishäiriöliitto Sylin sivuilta. Alun lainaus on nosto tuolta sivustolta.

Kuva: Löysin sattumalta vanhan ruokapäiväkirjani, johon kirjasin kaikki syömiseni ja liikuntani. Sekä tietysti painon, joka ikinen päivä.

Kommentit (2)
  1. Laihduttaminen kyllä vie elämästä elämistä. Itse palauduin normaalipainoon, kun lakkasin laihduttamasta, ja aloin elää hyvin.

    Kiitos kirjoituksesta ja tärkeän aiheen nostatuksesta <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *