Kun väkivaltaviihde vituttaa
Feministi-idolimme ja aina ajankohtainen Sex & the City -blogin Jemina kertoi viime kuussa olevansa lopen kyllästynyt raiskausten kyllästämään viihteeseen. Naisiin kohdistuva väkivalta on helppo shokkikeino, jota käytetään tarpeettoman paljon erityisesti dekkarisarjoissa kuvaamaan yleistä turmeltuneisuutta ja pahoinvointia. (Oma keskustelunsa on sitten Germaine Greerin väitteet, joiden mukaan naiset itse ovat syyllisiä väkivaltaviihteeseen, joka keskittyy nimenomaan naisiin kohdistuvaan väkivaltaan.)
Kuva: Scanbox Entertainment
Kuten Jemina hyvin sanoo, naisiin kohdistuvaa väkivaltaa on tarpeen käsitellä myös taiteessa, mutta esimerkiksi dekkarisarjoissa ongelma on se, että naisiin kohdistuvaa väkivaltaa käytetään välineenä, sitä ei käsitellä. Televisiosarjoissa ja elokuvissa naisten ja tyttöjen raiskaukset ja murhat ovat usein asia, joka tapahtuu miehelle. Naisten vahingoittaminen, raiskaaminen, murhaaminen, kiduttaminen ovat miehen character buildingia. Se on vastenmielistä esineellistämistä.
Viimeksi kelasin näitä asioita, kun katsoin Night Visions-festareilla Lynne Ramsayn leffan You Were Never Really Here. Joaquin Phoenix pyörii rasputin-lookissaan ahdistuneena Ongelmaisena Miehenä ja yrittää pelastaa kaikki naiset, joita hänen ympärillään jatkuvasti raiskataan ja murhataan. Tyttöihin ja naisiin kohdistuvat kamalat teot kuitenkin tapahtuvat ensisijaisesti elokuvan päähahmolle, siis miehelle. Elokuvallisesti teos oli todella mielenkiintoinen, esimerkiksi äänisuunnittelu ja leikkaus olivat täyttä priimaa, mutta silti kihisin inhosta suurimman osan elokuvasta. Ilmeisesti minullakin, kuten Jeminalla, on mennyt kuppi nurin naisiin kohdistuvan väkivallan käyttämisessä elokuvan välineenä.
Kuitenkin vielä pari vuotta sitten olisin varmasti ollut todella fiiliksissä You Were Never Really Herestä. Koska minä, niin kuin me kaikki, olemme kulttuurimme tuotteita ja olin oppinut katsomaan viihdettä ja kulttuuria mieslasien läpi. Olin oppinut, että naisiin kohdistuva väkivalta vain nyt on elimellisesti osa esimerkiksi gangsterileffoja ja rikoselokuvia. Olin oppinut samastumaan elokuvien mieshahmoihin, koska hän on päähenkilö, vahvin toimija, enkä naishahmoihin, joiden tehtävä on tukea ja peilata mieshahmon piirteitä, tunteita ja ajatuksia.
Kuva: Scanbox Entertainment
Henkilökohtaisiin ongelmallisiin suosikkeihini kuuluvat esimerkiksi mafiaelokuvat, joiden naiskuva on parhaimmillaankin suoraan ysärin rap-videoista. Kuka nyt haluaisin kuvitella itsensä Goodfellasissa Henry Hillin vaimoksi (jonka nimeä en edes muista!), joka vetää kokkelia alas vessanpöntöstä, kun voi samastua Henryyn, joka nousee juoksupojasta mafiakunkuksi?
Mutta enää se ei mene minulle läpi. Ei minun tarvitse hyväksyä väkivaltaa normaalina osana viihdettä tai taidetta, ei edes tietynlaisia genrejä. Käsittääkseni rikos- ja toimintaelokuviakin voidaan tehdä ilman kevyesti ruudulle heiteltyjä raiskauskohtauksia ja, vielä hurjempaa, käsittääkseni näissä elokuvissa voi olla myös naispääosia ja tarinoita voidaan kertoa myös naisten näkökulmista. Kuten todistaa toinen Night Visionsissa näkemäni leffa, Isabella Eklöfin Holiday, jossa myös oli väkivaltaa ja raiskauksia. Mutta aivan toisessa valossa kuin Ramsayn pätkässä.
<3: Laura
P.S. Sanottakoon disclaimerina, että kyllä You Were Never Really Heressä lahdattiin paljon ukkojakin!