Lauantaipäivä. Diplomaatti ja Masandeeros saapuvat Kalasataman metrikselle, jossa minä jo odottelen. Käymme ostamassa suolamehut kaupasta, ja minä käyn eksymässä Rediin. Lopulta löydän vessasta takaisin ulos ja puolimaraton voi alkaa.

Minä ja Diplomaatti lähdemme juoksemaan kohti Arabianrantaa, Masandeeros pyöräilee vieressä, hän suostui viime hetkellä Helsinki Hiki Marathonin huoltajaksi. Ja hyvä niin, sillä tänään on kevään ensimmäinen lämmin päivä! Tänään juoksen elämäni ensimmäisen puolimaratonin. Se, jos mikä, on huono yhdistelmä. Sillä mitä korkeammalle elohopea kipuaa, sen matalammalle suorituskykyni laskee.

Juoksemme Vanhankaupungin lahden ympäri kohti Herttoniemeä. Ensimmäiset 10 km sujuvat kivuttomasti, joskin vanha tuttu polvivaiva ilmoittelee itsestään jo viiden kilometrin kohdalla. Vaiva on ärsyttävä, muttei vakava, joten jatkan matkaa.

Hertsikaa edeltävällä mäkisellä osuudella ilo alkaa muuttua tuskaksi. Mielessä käy ensimmäisen kerran, jaksanko maaliin saakka.

Hertsikasta Mustikkamaalle juoksemme peräkkäin, Diplomaatti veturina, minä perävaununa. Huoltaja keventää parhaansa mukaan tunnelmaa kertomalla anekdootteja mm. Kulosaaren Kasinosta.

Mustikkamaan jälkeen päätämme koukata Sompasaunan ohitse. Se on virhe. Alue muistuttaa soraerämaata ja helteisenä päivänä tunnelma on kuin Saharan maratonilla, vain kamelit puuttuvat.

Merihakaa kohti raahustaessa mietin, etten juokse enää ikinä. En metriäkään. Miksi ihmeessä juoksisin? Eihän tässä ole mitään järkeä. En kuitenkaan kehtaa lopettaa kesken.

Tokoinrannassa Diplomaatti kertoo, että nyt on edessä viimeiset 800 metriä. Tekee mieli heittäytyä maahan makaamaan, on tehnyt jo pitkään.

Viimeinen mutka ennen loppusuoraa. Erehdyn ottamaan kaksi (2) kävelyaskelta. Sen jälkeen en enää kykene juoksemaan. Jalkani eivät toimi! Kävelen loput 400 metriä maaliin.

Kun olen istunut nurmikolle ja saanut ison hörpyn vissyä, mietin, että vielä joku päivä mä juoksen kokonaisen maratonin.

<3: Mertta

Olen kuvaillut kotini sisustustani piripäiväkodiksi (eli happopäisen lastentarhaopettajan sisustamaksi, selvä mielikuva, eikö vain?). Edellisessä kodissani päätin hetken mielijohteesta tapetoida eteisen ananastapetilla (koska miksi ei?), kuljettelen muutosta toiseen mukanani muovisia krääsäkissoja ja viimeisimpiin kotihankintoihin lukeutu punaiset neonpusuhuulet.

Hyvän maun konsepti mietityttää minua usein silloin, kun olen käynyt minimalismia ja kollektiivisesti tunnustettua keskiluokan määrittämää hyvää makua huokuvissa kodeissa. Rakastan suuria vaaleita pintoja, betonia ja “oikeilta taiteilijoilta” hankittuja teoksia, mutta  viehätykseni kaikkeen ylitsepursuavaan ja kitschiin puskee minua aina lisäämään jotain ylimääräistä, rumaa, liikaa kaiken minimalismin keskelle.

Tässä on mun pari lempiasiaa kotona tällä hetkellä: sekopäinen ruusupöytäliina ja ihana neukkuposliinikahvikannu.

Olen myös kokenut alemmuudentunnetta siitä, että lähipiirilläni on harmonisesti ja tarkasti sisustettuja koteja, joiden yksityiskohdat on mietitty viimeistä piirtoa myöten. Minulla on aina petaamaton sänky, joka natisee, vähän rispaantunut matto ja käsisaippuapumppukin marketista eikä ekologista, maatuvaan kääreeseen pakattua palasaippuaa.

Minun kitschinen sisustukseni on aika harkittu kaikessa sekavuudessaan, ja sillä tavalla tutusti vastavirtaan pohjoismaisesta minimalismista. Niin kuin me kaikki, opin näkemään tietyt jutut kauniina, kun olen niitä tarpeeksi tuijotellut. Minullakin on musta vintage-nahkasohva ja pari perittyä lasiesinettä. Minun vastanrannankiiskeyteni on turvallista sellaista, sillä minulla on oma lokeroni, johon sujahdan. Vähän niin kuin teininä, kun halusi olla erilainen ja pukeutua juuri samalla tavalla kuin omat ystävänsä.

Yritän pyrkiä pois keskiluokkaisen hyvän maun ylivallan alta. Kaiken kotona tai vaatekaapissa tai elämässä yleensäkään ei tarvitse sopia yhteen. Voi käyttää mustia kenkiä ja ruskeaa takkia. Voi iloita muiden mielestä rumasta pellemaljakosta. Voi tykätä makaronilaatikosta. Yritän ottaa sisustusfilosofiakseni sen, että minun mielestäni hauskat ja kauniit esineet sopivat yhteen, koska minä tykkään niistä.

Kehopositiivisuuden lisäksi Randolfin hipat on ehdottomasti myös kotipositivisuuden kannalla! Kotiin voi kutsua kavereita, vaikka on vähän sotkuista ja pyykit kuivumassa keskellä olohuonetta, kotona saa olla eri ajoilta ja eri paikoista löydettyä juttuja, jotka eivät ihan sovikaan yhteen, jos niistä itse tykkää.

Tärkeintä on fiilis, mikä on, kun kotiin tulee. Haluan, että mun kotona on hassuttelevaa eikä niin kovin vakavaa.

<3: Laura