Lentokoneelle kävellessä pelottaa. Muistinko virittää apuvarjon? Onko varavarjon automaattilaukaisin varmasti päällä?

Koneeseen noustessa pelottaa. Olenko varmasti kiinnittänyt jalkahihnat ja rintahihnan? Olenko kalibroinut korkeusmittarin?

Koneen noustessa pelottaa. Ovatko kaikki kahvat paikallaan? Päävarjon avauskahva, päävarjon irtipäästökahva ja varavarjon avauskahva?

Pikkiriikkinen lentokone kipuaa vähitellen kohti korkeuksia. Nyt on kyseessä niin pieni kone, että istuinten virkaa toimittavat laverit ja silti osa joutuu istumaan lattialla. Jos moottorin ääni on tavallisessa matkustajakoneessa kova, on se pienlentokoneessa karmea.

Ilma kylmenee noin kuusi astetta noustua kilometriä kohden. En huomaa kylmyyttä, osin jännityksen, osin lievän hapenpuutteen takia. Lämpöasteiden lisäksi hapen määrä vähenee mitä ylemmäs kone kiipeää.

On kulunut viitisentoista minuuttia noususta, kun kone saavuttaa neljän kilometrin korkeuden. Lentäjä antaa luvan, koneen ovi avataan. Jäätävä ilmavirta puskee sisään ja 200 km/h kiitävän koneen meteli tunkeutuu kypärän alle. Ei helvetti! Mitä ihmettä minä täällä teen? Eihän tässä ole mitään järkeä!

Mutta sitten tapahtuu jotain kummallista. Koittaa oma vuoroni hypätä ulos koneesta. Siirryn ovelle, katson alas, näen laskeutumisalueen. Ihmisen syvyysnäkö ei toimi näin korkealla, joten korkeanpaikankammo ei estä hyppäämistä, vaikka niin usein luullaan. Hyppäämisen estää kuolemanpelko, joka on pakko panna syrjään hypyn ajaksi.

Koneen ovella otan kiinni hyppykaverista, nyökkäämme toisillemme. Ready, set, GO! Go’lla ponnistamme ulos lentokoneesta. Meidän putoamisvauhtimme kiihtyy kuudessa sekunnissa 150–200 kilometrin tuntivauhtiin.

Lennän vatsallani, liu’un kohti hyppykaveria, saamme otteen toisistamme. Tarkkailen korkeutta vasemmassa ranteessa olevasta korkeusmittaristani. 3 000 m. 2 500 m. Teemme etukäteen suunnitellut kuviot vapaapudotuksessa. 2 000 m. 1 500 m. Ilma tuntuu hypätessä samalta kuin olisi työntänyt käden ulos auton ikkunasta motarilla, mutta käden sijaan koko vartalo leijuu ilmapatjan päällä. 1 100 m. Aika avata varjo.

Heilautan käteni ristiin merkiksi hyppykaverilleni, käännyn ja liu’un pois hänen luotaan. Taivutan vartaloni kaarelle, tartun oikealla kädelläni päävarjon avauskahvaan. Vedän kahvan ja sen mukana apuvarjon ulos taskustaan, ja heitän ne ilmavirtaan. Apuvarjo haukkaa ilmaa ja vetää perässään päävarjon ulos repusta, päävarjo alkaa täyttyä ilmalla. Minun liitelyni ilmapatjalla päättyy, kun retkahdan päävarjon kannattelemiin valjaisiin. 800 m.

Tarkistan korkeuden. Totean päävarjon lentäväksi, siinä ei ole toimintahäiriöitä. Päävarjon irtipäästökahva ja varavarjon avauskahva ovat yhä paikoillaan. Ilmatila on vapaa eli muut hyppääjät lentävät riittävän kaukana minusta. Näen laskeutumisalueen ja uskoisin pääseväni sinne saakka.

Nauran ääneen. EI JUMALAUTA! Hyppäsin minuutti sitten ulos lentokoneesta ja nyt leijailen täällä puolen kilometrin korkeudessa, täydellisessä hiljaisuudessa. Ihmiset ja asiat ovat pienenpieniä ja kovin kaukana, niitä tuskin erottaa maastosta. Hyppy on tyhjentänyt pääni jonninjoutavista asioista ja ajatuksista, tehdyistä ja tekemättömistä asioista. Hyvän olon hormonit jylläävät elimistössäni. Juuri tällä hetkellä, juuri tässä kohtaa maailmankaikkeutta on aivan helvetin hyvä olla.

Joku viisas on joskus todennut: “Laskuvarjohyppääminen on parasta, mitä selvin päin ja housut jalassa voi tehdä.”

– Mertta

“Laihduttaminen ei automaattisesti ole terveysteko. Laihduttaminen voi myös sairastuttaa.”

Myin vaakani kotikaupunginosani kirppisryhmässä kolme vuotta sitten. Oli kevätpäivä, kun nuori nainen tuli hakemaan vaakaa. Aloin katua myymistä, pelkäsin, että vaa’an mukana antaisin eteenpäin omat neuroosini ja painontarkkailuun liittyvän pakkomielteisen käytöksen. Annoin kuitenkin vaa’an eteenpäin, otin rahat vastaan. Luulin, että päällimmäinen tunne vaa’asta luopumisesta olisi ollut helpotus, mutta todellisuudessa se oli ahdistus. Miten minä nyt mittaan omaa arvoani? Miten voin tietää, jos laihdun, eli onnistun elämässä?

Kun annoin vaakani pois, olin enemmän tai vähemmän aktiivisesti punninnut itseäni ainakin kymmenen vuotta. Muistan, kuinka ostin tuon nyt poisantamani vaa’an Tampereen Sokokselta. Muistan, kuinka järkyttynyt olin sen lukemista, jotka olivat yli 85 kiloa. En saattanut uskoa, että painoin niin paljon. Pidin itseäni muodottomana läskikasana.

Aloin punnita itseni ensiksi joka perjantaiaamu. Perjantaina siksi, että viikonlopun turvotus olisi siihen mennessä jo hälvennyt. Nälässä oleminen ja raejuustolla eläminen oli helpompaa viikolla, kun sosiaalisia menoja ei ollut yhtä lailla.

Pian punnitsin itseni joka aamu. Tuijotin silmä kovana vaa’an lukemaa, sillä se ei kertonut minulle vain sitä, kuinka monta kiloa maallinen tomumajani painaa, vaan se kertoi minulle ihmisarvostani. Jos olin onnistunut laihtumaan parisataa grammaa, se oli menestys. Jos vaaka näytti enemmän kuin edellisenä päivänä, itseinho pursui yli äyräiden.

Pidin vuosikausia kirjaa syömisistäni ja liikkumisistani. Punnitsin itseäni säännöllisesti ja säännöllisesti ahdistuin vaa’an lukemista. Tunsin eläväni väärin, vaikka pääasiallisesti nautin elämästäni. Olin mielestäni epäonnistunut, koska en ollut laiha.

Se hetki, kun hankkiuduin eroon vaa’asta, oli minulle käänteentekevä. En pystynyt enää samalla tapaa tarkkailemaan itseäni ja hiljalleen opin irrottautumaan vaa’an vallasta. Mutta vuosien vahinkoa ei korjata hetkessä. En edelleenkään pysty suhtautumaan painooni millään tavalla neutraalisti. Pelkään, että puntarille nouseminen käynnistää päässäni saman itsevihan kasetin, jota kuuntelin vuositolkulla.

Ja silti toisinaan tuijottelen kaihoisasti kuntosalin pukukopin vaakaa. Salaa kaipaan sitä, että saisin määritellä itseni vaa’an kautta. Se olisi helppoa. Kaivaa minun pituiseni ihmisen normaalipainon BMI ja alkaa tavoitella sitä. Kirjata syömiset ja liikkumiset. Ahdistua, vihata itseään ja kokea epäonnistuneensa. Sitä on toisinaan ikävä, koska se on tuttua. Niiden tunteiden käsittely ja niistä ylipääseminen sen sijaan on vaikeaa. Mutta kaiken yrittämisen arvoista.

<3: Laura

Tänään vietetään Älä laihduta -päivää. Lisätietoja löytyy Syömishäiriöliitto Sylin sivuilta. Alun lainaus on nosto tuolta sivustolta.

Kuva: Löysin sattumalta vanhan ruokapäiväkirjani, johon kirjasin kaikki syömiseni ja liikuntani. Sekä tietysti painon, joka ikinen päivä.