Koska muut ovat ajatelleet luksusta ja kuluttamista (esim. Hilla ja Inari -podcastin jakso 51 ja Mia Haglund haastattelussaan Työstäkieltäytyjän käsikirjassa), niin minäkin sitten. Itsekin sisäistämäni perinteisen käsityksen mukaan luksus on jotain, mitä voi ostaa rahalla, mutta ei millään pennosilla, vaan kovalla rahalla: samppanjaa, timantteja, öitä viiden tähden hotelleissa, kaviaaria. Mia Haglundin määritelmän mukaan nämä olisivat varmasti ökyilyä, jota pitäisi olla vähemmän: Kaikille enemmän luksusta ja supervarakkaille vähemmän ökyilyä, sanoo Haglund Työstäkieltäytyjän käsikirjasta.

Ajatus luksusta houkuttaa, mutta mitä se sitten tarkoittaa minulle?

Haaveilen toistuvasti yöpymisestä viiden tähden hotellissa ja huonepalvelun tilaamista (olen uneksinut tästä varmaankin siitä lähtien kun näin lapsena Yksin kotona 2 -elokuvan). Unelma on tavoitettavissa, mutta riski sen toteuttamisessa on se, ettei mikään olekaan niin kuin toivoin ja että tunnenkin olevani vain väärässä paikassa ja kaikki muut haistavat minusta sen, etten todellakaan ole oikeastaan varakas, vaan tungen aamupalalla aina niitä pieniä hillopurkkeja taskuun, koska ne vain ovat niin helvetin söpöjä.

Hankkimaani luksusta ovat varmasti pienemmät asiat, jos ei nyt jokapäiväiset mutta jokavuotiset jutut, joita ostan. Sanapari arjen luksus nostattaa välittömästi yrjöt kurkkuun, siitä tulee mieleen valkoiset sisustustyynyt, 80 euroa maksavat tuoksukynttilät ja hiusten pesettäminen kampaajalla.

Omassa elämässäni ajattelen luksuksen olevan asioita, joihin minulla on varaa, mutta ei joka päivä: ulkomaanmatkat, ruoan tilaaminen kotiin ja, nyt seuraa helsinkiläisen hipsterin kliseiden klisee, saatanan kallis rentoutuskellunta. Täytyy myöntää myös, että olen pudonnut vihaamaani arjen luksus -ansaan ja ostanut helvetin kalliin käsisaippuan. Aion täyttää samaa pulloa Lidlin käsisaippualla ja pitää yllä kulissia paremmasta yhteiskunnallisesta asemastani.

Kuten aiemmasta huomaa ajattelen luksusta nimenomaan kuluttamisen ja rahan näkökulmasta: mitä enemmän tuotteeseen tai palveluun pistän äyrejä, sitä arvokkaampi se on. Haluaisin oppia katsomaan luksusta enemmän muun toiminnan kuin kuluttamisen kautta. Mitä on elämässä se luksus, jota ei voi rahalla ostaa?

Tuntuu, että kysymykseen voi vastata vain litanialla latteuksia: puhdas luonto, aika, jolloin voi tehdä mitä haluaa, läheisten kanssa puuhailu ja kaljan juominen puistossa kavereiden kanssa. Mutta latteuksista löytyy ainakin minun tapauksessani totuus: luksusta on se, että kunnioittaa itseään tarpeeksi ottaakseen aikaa itselleen. Laiskottelu ja lorviminen ovat luksusta. Se, ettei tarvitse huolehtia omasta toimeentulostaan, on luksusta. Pitkään nukkuminen ilman huonoa omaatuntoa on luksusta.

Ja kaikilla pitäisi olla luksusta.

<3: Laura

P.S. Kerrottakoon lopuksi, että olen kuitenkin saavuttanut luksusajattelussani jonkinlaisen keski-ikäisen ja keskiluokkaisen virstanpylvään, koska varasin itselleni ja ystävälleni kylpyläloman hotellista, josta ystäväni sanoi näin: “Mun yläluokkaiset kaverit käy siellä, se on varmaan hyvä.”

Kuva: Onko luksusta haahuilla Citymarketissa keskellä yötä? En tiedä.

Sisältää juonipaljastuksia!

Meikä, mamma ja Minna. Meistä jokainen on asunut suuren osan elämästään Jyväskylässä, meistä jokainen on lopen kyllästynyt epätasa-arvoon, mutta meistä vain yksi on näytelmäkirjailija.

Saimme liput Jyväskylän kaupunginteatterin ja tanssiteatteri Krampin esitykseen MC175 – Minna Canthin liike ja liekki. Teos on kunnianosoitus Minna Canthille, jonka syntymästä tuli tänä vuonna kuluneeksi 175 vuotta.

175 vuotta on kulunut ja toki asioita on saatu myös aikaan. Tunnin aikana Pienelle näyttämölle rakennetussa Kanttilassa käydään läpi tasa-arvotaistelun erävoitot, katsotaan kriittisin silmin nykyhetkeä ja pohditaan hieman myös tulevaa. Teos kysyy, onko tasa-arvotaistelun tosiaan pakko olla taistelu?

Tanssiteatteri Kramppi on jo vuodesta -96 lähtien vastannut keskisuomalaisten tanssinnälkään. Kramppi kuvailee itseään osuvasti: se on kunnianhimoinen, mutta yleisöystävällinen taiteilijakollektiivi, ja tätä saatiin todistaa myös Kanttilassa. Kramppilaisista ja teatterin omista näyttelijöistä koostunut esiintyjäjoukko oli tasaisen vahva niin tanssijoina, näyttelijöinä, muusikkoina kuin akrobaatteinakin.

Vuodesta -73 Jyväskylän kaupunginteatterin penkkejä jopa 10 kertaa vuodessa kuluttanut äitini tykkäsi teoksesta kovasti. Vaikka tarina oli tuttu ja tasa-arvotaistelun tanner sitäkin tutumpi, hänen loppukaneettinsa oli tämä: “Olispa tää ollut pidempi!”

MC175 – Minna Canthin liike ja liekki Jyväskylän kaupunginteatterissa 10.4.2019 saakka.

<3: Mertta