Djembe hakkaa tahtia, hiki lentää kaaressa koulun liikuntasalin lattialle ja poninhäntä piiskaa selkää. Viikottainen puolitoistatuntinen aivojen tyhjentämiseen ja ruumiinkunnon ylläpitoon tähtäävä lempihetkeni on käynnissä.

Aloitin länsiafrikkalaisen tanssin (käytän tässä tekstissä lyhyyden vuoksi lyhennettä afro tarkoittaessani nimenomaan länsiafrikkalaisia tansseja) joitain vuosia sitten, koska työväenopiston kurssi sattui olemaan sopivaan aikaan lähellä kotiani. Olin aiemmin käynyt viikonlopun mittaisella alkeiskurssilla tutustumassa afron perusteisiin. Tykkäsin lajista, mutta en ollut lähtenyt alkeiskurssille, sillä niillä ei ollut säestystä. Ja jos jotain olin oppinut afroa vuosikausia tanssineelta ystävältäni, se oli se, että aina afrotunnilla pitää olla livesäestys.

Alkeiskurssilla lähdettiin perusteista liikkeelle: ensin tutustuttiin länsiafrikkalaisten tanssien liikekieleen ja musiikin olennaiseen rooliin. Afrossa kun tanssijat eivät laske, kuinka monta kertaa jokin tietty liike tehdään, vaan rumpali päättää sen soittamalla signaalin, josta tanssijat tietävät vaihtaa liikettä.

Musiikin ja tanssin poikkeuksellisen tiivis suhde on minusta yksi afron parhaista puolista. Se vaati vielä enemmän keskittymistä kuin pään sisällä yks, kaks, kol, nel, viis, kuus, seiska, kasi -laskeminen. Rumpurytmi kertoo tanssista ja sen liikkeistä paljon, lisää aksentteja kohtiin, joissa liikettäkin korostetaan.

Afrotanssi on superfyysistä, mutta sitä ei kannata turhaan säikähtää: kaikkea voi tehdä aina oman kunnon ja jaksamisen mukaan. Jos haluaa hyppiä korkealle ilmaan, niin siitä vaan, mutta aina liikkeet voi tehdä iisimminkin. Afrossa liikutellaan paljon rankaa, ja olen täysin vakuuttunut siitä, että afro on pitänyt minun istumatyöläisen yläkroppani edes siinä säällisessä kunnossa, missä se on nyt.

Käyn Helsingin työväenopiston afrotunneilla. Tänä vuonna siirryin vihdoin alkeisryhmästä jatkoryhmään (vaihto oli vaikea, sillä jatkotunteja ei järjestetä kodin vieressä!), mutta onneksi myös jatkotunneilla on livesäestys. 

Oikeastihan kokonaisen bändin pitäisi säestää tansseja, mutta työväenopiston budjettiin mahtuu vain yksi rumpali, joten olen tottunut afroilemaan yhden tai enintään muutaman rummun tahtiin. Siksi vähän jo etukäteen jännittää, kuinka tanssiminen sujuu suuremman orkesterin tahtiin Guineassa vuodenvaihteessa, jonne olen lähdössä tanssileirille. Tanssifiiliksiä Guineasta siis luvassa alkuvuodesta!

<3: Laura

Lisäinfoa länsiafrikkalaisesta tanssista ja Guinean-leiristä löytyy täältä: https://dounyafanyifan.wordpress.com/ . Suosittelen lämpimästi myös tutustumaan lähimmän työväenopistosi tarjontaan: tanssin viikonloppukurssit ovat mahtava mahdollisuus testata erilaisia tyylejä!

Kuva: Mertan kanssa afrotyöpajan jälkeen. Tuli hici.

Viime kesäkuussa hyppäsin pyörän selkään ja lähdin polkemaan Helsingistä Sodankylään asiantuntijavieras Mabbiksen kanssa. Ensimmäiset päivät sujuivat hyvin: Lahti, Sysmä, Korpilahti. Kunnes minun matkani katkesi Jyväskylään.

Oikea polveni ei kestänyt pyöräilyä, vaan hajosi. Vitutti aivan saatanasti. Teki mieli heittää pyörä lähimpään roskikseen. Reissua oli odotettu pitkään ja hartaasti, suunniteltu useampi kuukausi. Oli hankittu varusteet, suunniteltu reitti ja meillä kaikilla oli ylipäänsä aikaa ja mahdollisuus lähteä. Oli hyvin vaikea lukea Mabbiksen ja Musikantin kuulumisia reissun varrelta. Tuolla minunkin pitäisi olla. Mutta en ole. Olen kotona tekemässä jotain vitun kuminauhajumppaa.

Polvi kestää jo hyvin joitain lajeja, mutta ei juoksua tai pitkän matkan pyöräilyä. Kärsivällisyys ei ole suurin hyveeni, joten toipumisaika on ollut yhtä piinaa. On tehnyt mieli heilauttaa marttyyrinviitta harteille ja heittäytyä maahan parkumaan: miksi juuri minun polveni meni mäsäksi?

Siihen ei ole yksiselitteistä vastausta. Polven hajoamiseen ovat voineet vaikuttaa rakenteelliset poikkeamat sekä lihas-epätasapaino, huono ajoasento tai liian suuri äkillinen rasitus.

Kävin tänään ensimmäistä kertaa spinning-tunnilla kuntosalilla. Meinasin puhjeta itkuun, kun ihmeekseni kykenin polkemaan koko tunnin, hitaaseen tahtiin, suurella vastuksella. Tunnin aikana pohdin polveani ja liikuntaa yleensä. Olen aina luullut olevani huono kestävyyslajeissa. No, polveni ainakin on, mutta minun pääni sen sijaan ei. Henkisen kestävyyden raja ei tullut vastaan puolimaratonilla, eikä Helsinki-Jyväskylä-väliä polkiessa. En tiedä, miten olen tähän tilanteeseen päätynyt, mutta näin se tuntuu olevan. Nyt edessä on suuri haaste: minun pitää opetella liikkumaan kropan eikä pään ehdoilla.

<3: Mertta