Pärjäsin hyvin ensimmäisessä työpaikassani valmistumisen jälkeen, osasin työtehtäväni ja vaikka välillä mokailin, niin kuin me kaikki, pystyin paikkaamaan mokailuni osaavien kollegoiden avulla, joilta opin joka päivä ihan mielettömän paljon. Koska työ oli luonteeltaan todella hektistä ja minä todella tunnollinen, istuin toimistolla usein jo muiden lähdettyä kotiin ja autoin omien hommieni ohella muitakin. Tykkäsin työkavereistani ja työstäni, mutta minun oli vaikea tunnistaa, milloin kaasujalka on hieman liian painava, milloin olisi tarpeen löysätä ja sanoa, että nyt tarvitsen lepoa.

Pikku hiljaa olin päätynyt tilanteeseen, jossa työ vei kaiken energiani. Viikolla en jaksanut töiden jälkeen tehdä yhtään mitään, korkeintaan kävin silloin tällöin harrastamassa liikuntaa, koska se ylläpitää työkykyä. En jaksanut edes ajatella, että liikuntapa laihduttaa, saati että siitä tulisi hyvä olo, mietin vain sitä, että kun uin 1 500 metriä, selkäni kestää konttorituolilla istumista taas pari päivää enemmän.

Rankka työni vaati rankat huvit, eli käsittelin stressiä pääosin perinteisellä suomalaisella tavalla. En edes tajunnut tätä silloin, mutta nyt taaksepäin katsoessa se on niin ilmiselvää, että itkettää. Kun ei jaksa tai kykene käsittelemään tunteitaan, on helppo tarttua kansallisen narratiivimme mukaiseen selviytymiskeinoon: pulloon.

Kun sitten pääsin opiskelemaan ja päätin, että nyt saa piisata tämä venyminen ja vanuminen rahan takia (oman palkan ja bonusten, yrityksen menestyksen, osakkeenomistajien osinkojen), pelotti kaikesta tutusta irtautuminen. Koska päätin rahoittaa elämäni opintojen ajan ja siitäkin eteenpäin yrittäjänä, pelkäsin, että toteutan omassa työnteossanikin samaa kiireen ja pakon eetosta, jonka mukaan olin tottunut toimimaan.

Puolisen vuotta sen jälkeen, kun olin lopettanut palkkatyöt ja siirtynyt opiskelijaksi ja yrittäjäksi, silloinen puolisoni sanoi ystävälleni, että Laura on kyllä nykyään paljon kivempi tyyppi.

Minulle avaintekijä oman jaksamisen kannalta on ollut se, että saan itse päättää työajoistani, siitä, missä teen töitä ja kenen kanssa. Näistä syistä myös teen töitä ajallisesti paljon vähemmän kuin palkkatöissä ollessani, mutta taloudellisesti olen kuitenkin samanlaisissa kantimissa. Teen määrällisesti enemmän töitä vähemmässä ajassa, ja uskon tämän johtuvan juuri siitä tunteesta, että hallitsen itse omia päiviäni. Toki myös se, että toimeentuloni riippuu suoraan omasta tehokkuudestani ja siitä, että teen työni hyvin ja ajallaan, vähentää Facebookissa roikkumista silloin, kun pitäisi tehdä töitä. Minulle ei makseta toimistolla istutuista tunneista, vaan työni tuloksesta, joten mieluummin teen työni tehokkaasti ja käytän lopun aikani muuten kuin työn parissa.

Vaikka yrittäjyys on minulle ollutkin vastaus superkiireisestä elämänrytmistä irrottautumiseen, on minullakin edelleen haasteita oman ajanhallinnan kanssa. Varsinkin, kun mielenkiintoisia töitä on tarjolla, on niihin vaikea välillä olla tarttumatta, vaikka oma jaksaminen paukkuisikin vastaan. Lisäksi yrittäjyys (ainakin käännösalan pienyrittäjänä) on jatkuvaa epävarmuuden sietämistä. Mutta olen oppinut näkemään sen oikeasti mahdollisuutena: koska en tiedä, minkälaisia töitä teen ensi viikolla, voi vastaan tulla vaikka mitä mahtavaa. Enää en murehdi öitäni miettien, mitä vien panttilainaamoon ensimmäisenä, kun en saakaan enää töitä. Luotan omaan osaamiseeni ja ammattitaitooni ja siihen, että kyllä minä aina töitä (rahaa) jostain revin.

Myös palkansaajana kannattaa miettiä omaa osaamista ja ammattitaitoa, mitkä ovat niitä juttuja, jotka ovat töissä kivoja ja miten niitä voisi saada lisää ja sanoa ajatuksensa ääneen. Mielestäni myös etätyöt ovat yksi tapa lisätä työntekijöiden mahdollisuuksia hallita omaa työympäristöään ja erityisesti pienten lasten vanhemmille (näin sivustaseuraajana) todella arvokas asia. Turha byrokratia ja etäpäivien erikseen anominen ovat täysin muinaista maailmaa. Olennaisinta on kuitenkin se, että töitä on tekemässä riittävä määrä ihmisiä. Mikään mindfulness ei paranna kiireestä, jos käsipareja on yksinkertaisesti liian vähän työmäärään nähden.

Parasta palkansaajana oli mieletön työyhteisö ja ihanat työkaverit, joita välillä ikävöin. Onneksi kuitenkin ymmärsin hankkia itselleni työtilan Kulttuurikeskus Sähinästä, jossa pääsen näkemään muita eri alojen ammattilaisia ja pääsen pois kotisohvalta läppäriä nakuttamasta.

En halua ylistää yrittäjyyttä ratkaisuna kaikkien ongelmiin. Oman työn johtaminen vaatii myös itsetuntemusta, joka kyllä kehittyy pirusti ajan mittaan, eikä se yksinkertaisesti sovi kaikille. Siksi olen yrittänyt soveltaa työminääni samaa kuin minäminääni (enkä oikeasti edes erota näitä, samaa porukkaa kaikki): annan armoa itselleni. Teen asiat niin hyvin kuin pystyn enkä rankaise itseäni, jos en juuri tällä kertaa saavuttanutkaan itselleni asettamaani tavoitetta. Tekemällä enemmän töitä voisin tienata enemmän massia, mutta vietän mieluummin aikaa läheisteni kanssa ja rakastamieni asioiden parissa kuin hankin lisää rahaa (nyt kuulosta kyllä niin oman sukupolveni downshiftausparodialta, etten kestä).

Tässäkin asiassa tärkein oppimani asia on omien rajojen tärkeys. Tunne omat rajasi ja pidä niistä kiinni. Mutta älä myöskään ruoski itseäsi, jos välillä lipsut. Kaikkihan toisinaan mokailee.

<3: Laura

Kuvat: Mertan minusta ottama synttäriportretti 30-vuotispäivänä, kun leivoin kahdelle vieraalleni lohipiirakan ja joimme sen kanssa pullon kuohuviiniä ja taisimme mennä vastapäisen talon kapakkaan. Alla ihana työpisteeni!