Polkupyöräreissu jäi kesken

Viime kesäkuussa hyppäsin pyörän selkään ja lähdin polkemaan Helsingistä Sodankylään asiantuntijavieras Mabbiksen kanssa. Ensimmäiset päivät sujuivat hyvin: Lahti, Sysmä, Korpilahti. Kunnes minun matkani katkesi Jyväskylään.

Oikea polveni ei kestänyt pyöräilyä, vaan hajosi. Vitutti aivan saatanasti. Teki mieli heittää pyörä lähimpään roskikseen. Reissua oli odotettu pitkään ja hartaasti, suunniteltu useampi kuukausi. Oli hankittu varusteet, suunniteltu reitti ja meillä kaikilla oli ylipäänsä aikaa ja mahdollisuus lähteä. Oli hyvin vaikea lukea Mabbiksen ja Musikantin kuulumisia reissun varrelta. Tuolla minunkin pitäisi olla. Mutta en ole. Olen kotona tekemässä jotain vitun kuminauhajumppaa.

Polvi kestää jo hyvin joitain lajeja, mutta ei juoksua tai pitkän matkan pyöräilyä. Kärsivällisyys ei ole suurin hyveeni, joten toipumisaika on ollut yhtä piinaa. On tehnyt mieli heilauttaa marttyyrinviitta harteille ja heittäytyä maahan parkumaan: miksi juuri minun polveni meni mäsäksi?

Siihen ei ole yksiselitteistä vastausta. Polven hajoamiseen ovat voineet vaikuttaa rakenteelliset poikkeamat sekä lihas-epätasapaino, huono ajoasento tai liian suuri äkillinen rasitus.

Kävin tänään ensimmäistä kertaa spinning-tunnilla kuntosalilla. Meinasin puhjeta itkuun, kun ihmeekseni kykenin polkemaan koko tunnin, hitaaseen tahtiin, suurella vastuksella. Tunnin aikana pohdin polveani ja liikuntaa yleensä. Olen aina luullut olevani huono kestävyyslajeissa. No, polveni ainakin on, mutta minun pääni sen sijaan ei. Henkisen kestävyyden raja ei tullut vastaan puolimaratonilla, eikä Helsinki-Jyväskylä-väliä polkiessa. En tiedä, miten olen tähän tilanteeseen päätynyt, mutta näin se tuntuu olevan. Nyt edessä on suuri haaste: minun pitää opetella liikkumaan kropan eikä pään ehdoilla.

<3: Mertta