Loma – Les Vacances

dscn0163.jpg

Laituri on tyhjä. New York 27.12.2011

 

Nousen metrosta tutulla pysäkillä. Nyt muistan jo, kuinka kävellä täältä M:n asunnolle. Kesällä reitti tuli riittävän tutuksi. Metron ilma on lämmin, kostea ja tunkkainen. Kuinkas muutenkaan, Pariisi tervehtii minua taas sateella. Laituri tyhjenee ihmisistä, töistäpaluuruuhkat ovat jo menneet, mutta perjantai-illan vilkas liikenne ei ole vielä alkanut.

Seison hetken paikallani, vilkaisen kumpaankin suuntaan ja käännyn Rue du Moulin Vert’n uloskäynnille päin. Kiskaisen viikonloppulaukun olalleni ja lähden kävelemään kohti portaita. Vain kenkieni kovien korkojen kilke kaikuu kaarevista kaakeliseinistä.

Ensin näen portaissa vain siniset tennarit ja jalat. Pian vyötärö, kädet, hartiat ja tuttu pää ovat samalla korkeudella kasvojeni kanssa. M alkaa hymyillä ja minä vastaan väsyneellä mutta onnellisella hymyllä. Pian hän kaappaa minut syliinsä, upottaa kasvonsa hiuksiini ja rutistaa. Minäkin rutistan, niin kuin tekee ihminen, joka on viimein saanut taas otteen jostakin todellisesta.

* * *

Tietenkään se ei mene näin. Kaikki on vain kuvitelmaa. Ainoastaan väsymys on varmaa työpäivän, lentojen ja metrossa rymyämisen jäljiltä. Aina jokin häiritsee. Laiturilla on muitakin ihmisiä, meluisia teinejä ja korokkeella makaa sammunut puliukko, otan väärän uloskäynnin ja joudumme soittelemaan toisillemme ja sopimaan treffit hänen asuntonsa eteen. M on myöhässä, ei pääsekään vastaan tai tuo kaverin mukanaan. Sen olen jo oppinut, ettei mikään mene niin kuin on kuvitellut.

Kohtaaminen onkin ainoa asia, jonka tapaamisistamme osaan kuvitella. Joka kerta kun menen Pariisiin, M tulee Suomeen tai tapaamme Barcelonassa, Istanbulissa tai jossain muussa lomakaupungissa, kohtaamisen jälkeinen aika on hämärän peitossa. Jokaiselle matkalle lähtee ajatellen, tämä voi olla viimeisemme. Jokaisella kerralla täytyy tavallaan aloittaa alusta. Jokaisella kerralla on riski, ettei mikään ole enää kuin ennen.

Sellaista on rakastaa kaukaa. Luulen, että käymme molemmat läpi samoja epäilyksiä ja hermostumisia ennen tapaamisiamme. Pelkäämme, että jokin on muuttunut, vaikka vielä samalla viikolla juttelimme Skypessä kuten aina ennenkin. Kaikki oleellinen vain tiivistyy niihin päiviin, jotka voimme viettää yhdessä ja siksi kaikki on niistä muutamista päivistä kiinni.

Tähän asti ne päivät tai viikot, jotka olemme voineet viettää yhdessä, ovat kaikki olleet hyviä. Ne ovat olleet kaiken sen erossa vietetyn ajan arvoisia. Voisi jopa sanoa, että ne ovat hyviä juuri siksi, että olemme olleet erossa kuukauden tai kaksi ja siksi arvostamme yhteistä aikaa todella. Huomaan miettiväni, että suuri osa tuntemistani pareista on siksi niin onnettomia, että he viettävät liikaa aikaa keskenään. Asuvat saman katon alla, mutteivät ole siellä toisiaan varten, vaan elävät omia elämiään eivätkä enää kohtaa. Toisesta on tullut läpinäkyvä osa arkea.

Sen sijaan, että olisin M:lle osa arkea, olen loma. Loma, jota odottaa jokaisena arjen päivänä. Pelkkä tietoisuus siitä, että loma koittaa, tekee arjesta vähän siedettävämpää. Toisaalta jos lomaa joutuu odottamaan liian pitkään, tulee uupumus ja epäusko, koittaako loma koskaan. Sitten lakkaa odottamasta.

Olemme joutuneet M:n kanssa kokeilemaan, mikä suhde arkea ja lomaa on sopiva. Kesällä vietimme kuukauden yhdessä pienissä paloissa, mutta nyt olemme olleet kaksi kuukautta erossa, olosuhteiden pakottamana. Pari viikkoa sitten totesimme, että kaksi kuukautta on liikaa, eikä tee hyvää olla niin pitkään erossa. Sovimme, että jatkossa yrittäisimme nähdä useammin.

Silti jokaiselle lomalle lähden jännittyneenä. Mietin, onko erossa vietetty aika ollut liian pitkä. Vaikka asiat vähän aikaa sitten olisivat olleet vielä hyvin, vain päivää ennen lähtöä toinen on voinut väsyä odottamaan ja antaa periksi. En voi tietää itsekään, miltä M:n näkeminen tuntuu. Kaiken voi kuvitella valmiiksi, mutta todellisuus on aina erilainen. Kohta alkaa taas loma, mutta sitä ennen on selvittävä lentopelosta.

* * *

Näin sen kuvittelen:

Upotan kiiltävän kypärän päähäni ja kiinnitän soljen leuan alta, se melkein nipistää. Aurinko paahtaa pilvettömältä taivaalta ja laitan aurinkolasit nenälleni. Kapuan nahkaiselle istuimelle M:n taakse, kokoan lämpimässä tuulessa hulmuavan hameenhelman syliini ja kiedon käteni M:n ympärille.

M kurkistaa taaksensa ja huikkaa:

– Valmis?

– Joo, mennään vaan!

M vääntää kaasua, nostaa jalat kyytiin ja punainen Vespa lähtee varovasti liikkeelle. En ole koskaan ollut Vespan kyydissä ja hirvittää vähän huristella töyssyisiä maaseututeitä pitkin. Ympärillä vilisee sisilialaisia maatiloja ja viinitarhoja. Jossain puolen tunnin ajomatkan päässä sisämaassa odottaa syrjäinen huvila uima-altaineen. Pidän tiukasti M:stä kiinni ja suljen silmäni. Kaikki on melkein liian hyvää ollakseen totta.

Onko, se selviää pian.

Kommentit (1)
  1. Ihanaa että kirjoitat taas tänne!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *