Jäähyväiset – Adieux

Hihittelemme väsyneinä toisemme jutuille seitsemän ruokalajin ja yhtä monen viinilasillisen jälkeen, kun kävelemme räntäsateessa ravintolasta raitiovaunupysäkille. Takana on neljä tuntia tajunnan räjäyttävän maukasta ruokaa sekä intohimoista keskustelua ruuasta ja viinistä. Olen märistä sukista huolimatta äärimmäisen onnellinen.

Myöhemmin Kokin luona kuiskaan hänelle, kuinka paljon tulen häntä kaipaamaan. Lisään:

– On olemassa sellainen vaara, että mä rakastun suhun.

– Vai sellainen vaara?

***

Ei, en kalastellut rakkaudentunnustusta, vaan kerroin vain missä itse menen. Eikä se ollut myöskään rakkaudentunnustus, vaan ehkä enemmän tunnustelu tulevaisuuden varalle. Tunnustelu jäi roikkumaan yön pimeyteen, eikä kumpikaan palannut siihen enää.

Kysyin aiemmin, onko minulla oikeus vaatia Kokilta intohimoa ja tunteen paloa, siis muuhunkin kuin ruokaan. Oikeus on, mutta se olisi typerää.

Olin ystäväni kanssa katsomassa elokuvaa, joka iski kuin pöydän kulma kyynärpäähermoon. Elokuvassa vanha italialainen kahvilaa pyörittävä mamma kysyi aviomieheensä leipääntyneeltä naiselta:

– Eikö olisikin typerää olla onneton ihanteiden takia?

Onkin vähän hassua, että juuri elokuva (joista ehkä vääristyneet suhdekäsitykseni olen imenyt) palautti minut takaisin todellisuuteen.

Niin. Kokki on Kokki, eikä sitä pidä lähteä muuttamaan. Toisen täytyy antaa välittää omalla tavallaan. Jos Kokki tai hänen keinonsa eivät kelpaisi minulle sellaisenaan, voisin tietysti lopettaa suhteen. Ja tässä välissä on hyvä muistuttaa itselleen, että Kokki todella vei minut seitsemän ruokalajin illalliselle. Voisiko ruualle elävältä ihmiseltä odottaa suurempaa huomionosoitusta?

***

Lennän tänään toiselle puolelle Eurooppaa. Kokki saattaa minut kentälle. Mielessäni kummittelee häiritsevä ajatus. Tunnen, että suuruudenhulluus on iskemässä. Entä jos voisin saada vielä sen kahdeksannen ruokalajin?

Ja jonkun, joka tarjoilisi sen saatesanoin:

– Voilà, rakas.