Esipuhe – Préface

Se alkaa näin:

Näen hänet heti kun hän ilmestyy kulman takaa. Kävelen vanhan ranskalaisen pikkukaupungin mukulakivistä kauppakatua. Pureva keväinen viima pöllyttää vaaleita kiehkuroita kasvoilleni ja haron niitä korvan taakse.

 

Suorastaan hävyttömän komea ranskalainen mies kävelee minua vastaan. Hän näyttää tummansinisessä villakangastakissaan ja muhkeassa, raidallisessa kaulaliinassaan juuri niin ranskalaiselta, kuin olen aina kuvitellutkin.

Hän katsoo minua silmiin tumman kiharapehkonsa alta. Katson häntä takaisin, hieman liian pitkään ja käännän katseeni suomalaiseen tapaan toiseen suuntaan. Kävelemme toistemme ohitse.

Poikkean heti pieneen kirjakauppaan. Oveen ripustettu kello kilisee kun astun hämärään liikkeeseen sisään. Menen hajamielisenä klassikkojen hyllyn eteen ja tähyilen Hugoa. Kirjakaupan ovi narahtaa ja kello kilahtaa sisääntulijan merkiksi.

– Est-ce que vous cherchez quelque chose? miesääni kysyy olkani takana.

Käännyn ympäri ja tuijotan häntä silmiin. Näen, että ne ovat kirkkaan siniset.

– Oui. Toi.

* * *

Väitän, että ranskalaiset miehet ovat maailman parhaita. Aion myös todistaa väitteeni.

Ranskalaiset miehet ovat komeita, intohimoisia, sivistyneitä, hieman ylimielisiä, mutta juuri siksi niin hurmaavia.

Viimeistään nyt kuulen vastaväitteet korvissani:

Eivätkä ole! Espanjalaiset/ruotsalaiset/jamaikalaiset/suomalaiset miehet ovat.

Tai:

Eivätkä ole! Sinulla on elokuvien ja muiden hömpötysten vääristämä kuva ranskalaisista miehistä. Tunnetko edes yhtään ranskalaista miestä?

Tai:

Eivätkä ole! Ranskalaiset miehet ovat urpoja. Jean-Michel osaa olla ihan yhtä juntti kuin meidän Taavetti, vaikka kuinka olisi lukenut Foucault’a.

Pysyn silti kannassani. Olen oikeassa, kunnes toisin todistetaan. Todisteita omille väitteilleni aion kerätä seuraavan kolmen kuukauden aikana empiirisin keinoin, ranskalaisten miesten luonnollisessa elinympäristössä, Ranskassa.

Aion etsiä sen täydellisen villakangastakkisen kiharapään ja todistaa, että ranskalaiset miehet todella ovat maailman parhaita. Ja aion raportoida etsinnästäni täällä.

* * *

Minun ja unelmieni ranskalaisen miehen välissä on kuitenkin yksi este. Se on suomalainen mies.

Kävi niin, että kun sain karistettua aiemman suomalaisen miehen kyydistä ja tie aukeni Ranskaan, kuvioihin ilmestyi uusi suomalainen mies, sanotaan häntä nyt vaikka Kokiksi.

Kokki on ihana, mutta hänen intohimonsa rajautuu lähinnä ruokaan. Intohimo jotain asiaa kohtaan on sinänsä arvostettava asia. Mutta suomalaisena naisena on pakko kysyä, olisiko minulla oikeus vaatia vähän enemmän?

Olisiko liikaa toivoa, että lähdettyäni Kokki itkisi ikäväänsä kuin pilalle mennyttä peura-carpacciota? Ja että hän kaipaisi minua kuin lämmintä bouillabaisse-keittoa jäätävänä talvipäivänä? Ja että hän huokailisi perääni kuin sen 200 euroa maksavan japanilaisen kokkiveitsen perään?

Kokki on sanonut odottavansa, että palaan Ranskasta. Kuulemma siksi, että hän ”viihtyy kanssani”. Viihtyy. Missä on palava ihastus, sekopäinen ja riuduttava kaipuu ja se intohimo?

Ehkä Kokki saattaisi ilmaista ikävänsä intohimoisemmin, jos ymmärtäisi, mihin on minut päästämässä. Kokilla on ennen lähtöäni enää yksi ilta aikaa todistaa olevansa ranskalaista miestä parempi.

En nimittäin voi taata, että tyydyn vain kävelemään ohi, kun kohtaan unelmieni Jean-Michelin.

À bientôt!