Kuvittele sateinen ja sumuinen päivä. Ympärilläsi näet vain harmaata ja valkoista, takanasi vain vihreät havupuut. Olet vuorenjyrkänteellä. Et voi enää palata takaisin polkua jota olet tullut, koska sitä ei enää ole.

On pakko hypätä, vaikka et tiedä, mikä alhaalla odottaa. Lasket kymmeneen ja hengität syvään. Otat pari askelta taaksepäin, sitten otat vauhtia ja hyppäät valkoiseen.

***

Se kävi nopeasti. Keskustelu kesti ehkä vartin, ehkä puoli tuntia. Kun se oli käyty, painoin tietokoneen kannen kiinni ja lähdin järven rantaan kävelemään. Menen aina veden äärelle, kun haluan miettiä asioita. Istuin laiturilla ja katselin lumihuippuisia vuoria aaltoilevan, turkoosivetisen järven taustalla.

En edes muista aikaa, jolloin en olisi ollut jonkun kanssa yhdessä. En muista, miltä se tuntuu enkä tiedä mitä odottaa. Kuuden vuoden aikana, kun olen elänyt parisuhteissa, olen kasvanut, mutta en ole ehtinyt tutustua itseeni. Enkä siihen, mitä todella haluan.

Siksi ero Kokin kanssa oli väistämätön. Puhumattakaan siitä, että en nähnyt meille tulevaisuutta. Jos toinen tietää, ettei halua tulevaisuudessa lapsia ja toinen uskoo, että jossain vaiheessa haluaa, ei juttu voi toimia. Silti ero tuntuu kipeältä, tietenkin. Oh what a thing.

Päätös oli hautunut pitkään, mutta Ranskalla oli oma osuutensa asiaan. Siitä myöhemmin.

Aurinko on laskemassa. Kävelemme jyrkkää katua alaspäin ja iltautuun peittyvä kaupunki levittäytyy edessämme. Ympärillä kohoavat lumihuippuiset vuoret. Olemme kävelleet pari tuntia ympäriinsä ja puhuneet opiskelusta, töistä, Suomesta, Ranskasta ja monesta muusta asiasta, toisin sanoen tutustuneet toisiimme. Yhteen aiheeseen kumpikaan ei ole vielä kajonnut.

– Millainen ruokakulttuuri Suomessa on? Christophe kysyy.

Kerron siitä, kuinka Silvio Berlusconi haukkui suomalaisruokia, mutta myös mehevistä mustikkapiirakoista, johon marjat kerätään itse ja muista hyvistä asioista.

– Entä oletko hyvä laittamaan ruokaa? Christophe jatkaa.

– En oikeastaan. Mutta poikaystäväni on, hän on kokki.

Seuraa pitkähkö hiljaisuus.

Kun puhumme taas, aihe on vaihtunut. Kun tulemme iltahämärissä asuinpaikalleni, kysyn:

– Niin, mennäänkö ensi viikolla siihen bistroon josta puhuit? Olen kuitenkin yhden viinilasin auki.

– En tiedä, löytyykö siihen aikaa, Christophe vastaa välinpitämättömästi. Vaihdamme tyypilliset poskisuudelmat ja ranskalainen mies lähtee kävelemään kotiinsa päin.

***

Ensimmäinen viikko Ranskassa oli kiireinen. Ranskalaisen miehen osalta alkoi näyttää huonolta. Tutustuin italialaiseen, espanjalaiseen, japanilaiseen, hollantilaiseen ja meksikolaiseen mieheen, mutta ranskalaista miestä en kohdannut. Sitten tapasin Christophen.

Olimme kansainvälisellä porukalla viettämässä iltaa baarissa ja espanjalainen mies toi kaverinsa mukaan. Kohtaaminen ei siis tapahtunut mukulakivisellä kadulla, vaikka baari sijaitseekin kauniissa vanhassakaupungissa. Kaupunki ja ympäristö sinänsä on juuri sellainen kuin kuvittelinkin.

Ranskalainen mies, Christophe, on erittäin – ranskalainen. Pieni ylimielisyyden tuntuma, kuivahko huumori, uneliaat silmät. Pukeutuu rennon tyylikkäästi farkkuihin ja pikkutakkiin, ajaa Peugeot’a (kaahaa). Pitää viineistä (erityisesti punaisista).

Christophe on kuitenkin kansainvälisempi kuin monet ranskalaiset. Hän on asunut ulkomailla, matkustellut oman maansa ulkopuolella ja puhuu lähes täydellistä englantia, joskin ranskalaisella korostuksella, tiedättehän: ”Ze library isn’t very far away from ’ere.”

Christophe on todellinen herrasmies: aukoo ovet ja auttaa takin päälle. Hän on myös jalomielinen. Edellisenä viikonloppuna kävimme isommalla porukalla laskettelemassa ja joukossa oli muutama aloittelija. Christophe, itse taitava laskija, suostui opettamaan aloittelijoita kun kävi ilmi, että kyseisellä asemalla ei järjestetä opetusta. Niin Christophe laski kärsivällisesti samaa, helppoa mäkeä lähes koko päivän.

Mutta jotain puuttuu. Christophe ei vastaa käsitystäni intohimoisesta ranskalaisesta miehestä. Voimme puhua pari tuntia valokuvauksesta, sillä se on molemmille mieluinen harrastus. Christophe työskentelikin freelance-kuvaajana ennen kuin lähti opiskelemaan johtamista ja yritystaloutta. Hän sanoo, että jos voisi valita, hän haluaisi oikeasti olla ammattimainen valokuvaaja.

Haluaisin kysyä: Mikä estää? Christophe valitsi turvallisemman tien ja jätti intohimonsa sikseen. Eikö työtään tule kuitenkin rakastaa, jos sitä aikoo tehdä suurimman osan elämästään? Eikö työn pitäisi olla sellainen, ettei haluaisi tehdä mitään muuta työtä maailmassa? Viis siitä, onko toimeentulo turvattu!

Siispä: Kokki 1 – Ranskalainen mies 0. Intohimopisteet menevät Suomeen, vaikka mikään ottelu ei varsinaisesti olekaan kyseessä.

Olen kuitenkin nähnyt niitäkin ranskalaisia miehiä, jotka suutelevat naistansa hellästi päälaelle ja katsovat naistaan kuin tämä olisi ainoa ihminen maailmassa. Mutta heitä, heitä en ole vielä tavannut. Etsintä saa jatkua.