Hihittelemme väsyneinä toisemme jutuille seitsemän ruokalajin ja yhtä monen viinilasillisen jälkeen, kun kävelemme räntäsateessa ravintolasta raitiovaunupysäkille. Takana on neljä tuntia tajunnan räjäyttävän maukasta ruokaa sekä intohimoista keskustelua ruuasta ja viinistä. Olen märistä sukista huolimatta äärimmäisen onnellinen.

Myöhemmin Kokin luona kuiskaan hänelle, kuinka paljon tulen häntä kaipaamaan. Lisään:

– On olemassa sellainen vaara, että mä rakastun suhun.

– Vai sellainen vaara?

***

Ei, en kalastellut rakkaudentunnustusta, vaan kerroin vain missä itse menen. Eikä se ollut myöskään rakkaudentunnustus, vaan ehkä enemmän tunnustelu tulevaisuuden varalle. Tunnustelu jäi roikkumaan yön pimeyteen, eikä kumpikaan palannut siihen enää.

Kysyin aiemmin, onko minulla oikeus vaatia Kokilta intohimoa ja tunteen paloa, siis muuhunkin kuin ruokaan. Oikeus on, mutta se olisi typerää.

Olin ystäväni kanssa katsomassa elokuvaa, joka iski kuin pöydän kulma kyynärpäähermoon. Elokuvassa vanha italialainen kahvilaa pyörittävä mamma kysyi aviomieheensä leipääntyneeltä naiselta:

– Eikö olisikin typerää olla onneton ihanteiden takia?

Onkin vähän hassua, että juuri elokuva (joista ehkä vääristyneet suhdekäsitykseni olen imenyt) palautti minut takaisin todellisuuteen.

Niin. Kokki on Kokki, eikä sitä pidä lähteä muuttamaan. Toisen täytyy antaa välittää omalla tavallaan. Jos Kokki tai hänen keinonsa eivät kelpaisi minulle sellaisenaan, voisin tietysti lopettaa suhteen. Ja tässä välissä on hyvä muistuttaa itselleen, että Kokki todella vei minut seitsemän ruokalajin illalliselle. Voisiko ruualle elävältä ihmiseltä odottaa suurempaa huomionosoitusta?

***

Lennän tänään toiselle puolelle Eurooppaa. Kokki saattaa minut kentälle. Mielessäni kummittelee häiritsevä ajatus. Tunnen, että suuruudenhulluus on iskemässä. Entä jos voisin saada vielä sen kahdeksannen ruokalajin?

Ja jonkun, joka tarjoilisi sen saatesanoin:

– Voilà, rakas.

Se alkaa näin:

Näen hänet heti kun hän ilmestyy kulman takaa. Kävelen vanhan ranskalaisen pikkukaupungin mukulakivistä kauppakatua. Pureva keväinen viima pöllyttää vaaleita kiehkuroita kasvoilleni ja haron niitä korvan taakse.

Suorastaan hävyttömän komea ranskalainen mies kävelee minua vastaan. Hän näyttää tummansinisessä villakangastakissaan ja muhkeassa, raidallisessa kaulaliinassaan juuri niin ranskalaiselta, kuin olen aina kuvitellutkin.

Hän katsoo minua silmiin tumman kiharapehkonsa alta. Katson häntä takaisin, hieman liian pitkään ja käännän katseeni suomalaiseen tapaan toiseen suuntaan. Kävelemme toistemme ohitse.

Poikkean heti pieneen kirjakauppaan. Oveen ripustettu kello kilisee kun astun hämärään liikkeeseen sisään. Menen hajamielisenä klassikkojen hyllyn eteen ja tähyilen Hugoa. Kirjakaupan ovi narahtaa ja kello kilahtaa sisääntulijan merkiksi.

– Est-ce que vous cherchez quelque chose? miesääni kysyy olkani takana.

Käännyn ympäri ja tuijotan häntä silmiin. Näen, että ne ovat kirkkaan siniset.

– Oui. Toi.

* * *

Väitän, että ranskalaiset miehet ovat maailman parhaita. Aion myös todistaa väitteeni.

Ranskalaiset miehet ovat komeita, intohimoisia, sivistyneitä, hieman ylimielisiä, mutta juuri siksi niin hurmaavia.

Viimeistään nyt kuulen vastaväitteet korvissani:

Eivätkä ole! Espanjalaiset/ruotsalaiset/jamaikalaiset/suomalaiset miehet ovat.

Tai:

Eivätkä ole! Sinulla on elokuvien ja muiden hömpötysten vääristämä kuva ranskalaisista miehistä. Tunnetko edes yhtään ranskalaista miestä?

Tai:

Eivätkä ole! Ranskalaiset miehet ovat urpoja. Jean-Michel osaa olla ihan yhtä juntti kuin meidän Taavetti, vaikka kuinka olisi lukenut Foucault’a.

Pysyn silti kannassani. Olen oikeassa, kunnes toisin todistetaan. Todisteita omille väitteilleni aion kerätä seuraavan kolmen kuukauden aikana empiirisin keinoin, ranskalaisten miesten luonnollisessa elinympäristössä, Ranskassa.

Aion etsiä sen täydellisen villakangastakkisen kiharapään ja todistaa, että ranskalaiset miehet todella ovat maailman parhaita. Ja aion raportoida etsinnästäni täällä.

* * *

Minun ja unelmieni ranskalaisen miehen välissä on kuitenkin yksi este. Se on suomalainen mies.

Kävi niin, että kun sain karistettua aiemman suomalaisen miehen kyydistä ja tie aukeni Ranskaan, kuvioihin ilmestyi uusi suomalainen mies, sanotaan häntä nyt vaikka Kokiksi.

Kokki on ihana, mutta hänen intohimonsa rajautuu lähinnä ruokaan. Intohimo jotain asiaa kohtaan on sinänsä arvostettava asia. Mutta suomalaisena naisena on pakko kysyä, olisiko minulla oikeus vaatia vähän enemmän?

Olisiko liikaa toivoa, että lähdettyäni Kokki itkisi ikäväänsä kuin pilalle mennyttä peura-carpacciota? Ja että hän kaipaisi minua kuin lämmintä bouillabaisse-keittoa jäätävänä talvipäivänä? Ja että hän huokailisi perääni kuin sen 200 euroa maksavan japanilaisen kokkiveitsen perään?

Kokki on sanonut odottavansa, että palaan Ranskasta. Kuulemma siksi, että hän ”viihtyy kanssani”. Viihtyy. Missä on palava ihastus, sekopäinen ja riuduttava kaipuu ja se intohimo?

Ehkä Kokki saattaisi ilmaista ikävänsä intohimoisemmin, jos ymmärtäisi, mihin on minut päästämässä. Kokilla on ennen lähtöäni enää yksi ilta aikaa todistaa olevansa ranskalaista miestä parempi.

En nimittäin voi taata, että tyydyn vain kävelemään ohi, kun kohtaan unelmieni Jean-Michelin.

À bientôt!