Nyt v***u hiljaa.

Otsikon uskon toimivan jo itsessään varoituksena  hieman ei-niin-siististä äitipuheesta.

Nykyään on ihan ok puhua siitä, että äitiys ei ole aina ihan järettömän ihanaa ja kivaa. Saa olla väsynyt ja masentunut ja vaikka mitä. No minä en ole väsynyt, en masentunut.. Minä olen välillä ihan rehellisen vittuuntunut. 

Muksu on useimmiten kuin unelma. Hiljainen, rauhallinen ja muutenkin oikein vinkeä tyyppi. Mutta välillä… välillä se syö ikäänkuin maito olisi maan päältä loppumassa, nukahtaa 10min välein, ja herää heti kun lasket pinnasänkyyn. Ja voi sitä käninän määrää ( poika ei vieläkään oikeastaan itke kuin nälkäisenä, mutta sitä käninää voisi vähentää). Tätä kun alkaa jatkua kolmatta tuntia, alkaa vitutus hiipimään hipiään. Ja silloin lausun maagiset sanat ”Ota sinä tämä.” Lapsi vaihtuu isin syliin, ja äiti poistuu takavasemmalle puhaltamaan.

Jos isi sattuu tämän shown aikana nukkumaan, lapsi lasketaan siististi sohvalle, äiti hautaa pään käsiinsä ja murisee hiljaa otsikon kaltaisia viisauksia.

En ole täysin varma, tuleeko minulle tästä paha mieli. Turhautunut ennemminkin. En jaksa aloittaa tapaa, että aina kun ei suju, raivaan tilaa uusille Paska Äiti-palkinnoille. On ihan inhimillistä vähän sauhuta, kun lapsi on mahdoton. Ja se turhautuminen tulee siitä, kun ei ole yksinkertaisesti mitään käryä, että mikä sitä lempipeittoonsa käärittyä ihmislasta vaivaa!

Osittain odotan sitä hetkeä, kun poika on 14v, paiskoo ovia ja huutaa ”Mä vihaan sua!” Siinä hetkessä on kommunikaatiota. Ajoittain se nykyään on parempi kun tämä sanomaton käninä.