Minä ja mieheni olemme ymmärtäneet oman ajan tärkeyden. Lapsi ei ole saanut meitä unohtamaan tätä asiaa. Meistä molemmat ovat käyneet kavereiden kanssa ulkona, kun lapsi on ollut toisen hoivattavana kotona. Vaikka tulevia vanhempia peloteltiin, että ikinä ei enää saa juoda olutta, niin kyllä me olemme molemmat kumonneet muutamat kylmät, kun olemme ulos lähteneet. Enkä usko, että tämä tekee meistä kummastakaan huonoa vanhempaa, saati sitten ihmistä.

Ajatus siitä, että lapsen kanssa tulisi olla kaksi vanhempaa 24/7, on pöljä. Varsinkin kun vekara nukkuu 16h päivässä. Miksi valloilla on ajatus, että lapsen syntymän jälkeen molemmat vanhemmat tulee kahlita pinnasänkyyn ilman virvokkeita ja sosiaalista elämää? Niin kauan kuin lapsi on turvassa ja ”oma aika” ei ole määrällisesti suurempi, kuin lapsen kanssa vietetty aika, on minusta aivan normaalia lähteä silloin tällöin vaikka terassille kaverin kanssa. (Lapsen seurassa ei luonnollisesti olla humalassa, menköön tämä nyt itsestäänselvyytenä.)

Puhuttakoon nyt vielä siitä maagisesta ”yhteisestä ajasta”. Eli ajasta, jonka isi ja äiti ottaa itselleen ja parisuhteelleen. Tässäkin olemme onnistuneet! Mutta kappas, tämäpä ei vaadi lastenhoitajaa, eikä edes poistumista asunnosta. Kuten yllä mainitsin, poika nukkuu aika suuren osan päivästä. Tästä ajasta on hyvä napata vaikka päivittäin pieni siivu parisuhteilulle. Leffan katsominen, kokkaaminen ja seksi onnistuu ihan hyvin, kun lapsi nukkuu. Puhuimme eräänä iltana, siitä kuinka joissakin perheissä sille parisuhteelle ei jää muka aikaa, kun on lapsi. Minulla oli koulussa hyvin lyhyt matikka, mutta jotenkin minun päähäni ei mahdu, että miten aika loppuisi kesken? Toki, jos kyseessä on koliikki lapsi, niin kaikki nukkumahetket vietetään vetelemällä sikeitä, mutta entäs kaikki ne terveiden lasten vanhemmat sitten?

Myönnän, että voin olla ihan tuhannen väärässä. Tietenkin. Koska en ole nähnyt kuin tämän yhden tapauksen. Joten ihan vapaasti saa selittää minulle, miten ihminen voi unohtaa itsensä ja puolisonsa ihan kokonaan.