Leffoissa ja äitifoorumeilla on vallalla käsitys siitä, että synnytys on a)kivuliasta, b) palkitsevaa c) kaunista. En kiellä näistä yhtäkään, mutta herää kysymys: Miksei kukaan kertonut, että synnytys on ehkä tylsintä hommaa, mitä ihminen voi kokea!

Minun synnytykseni kesti virallisesti 13h 40min. Lapsivettä alkoi tiputella noin 30h ennen poikani syntymää. Lapsiveden tiputtelu alkoi, kun olin mieheni kanssa leffassa katsomassa uusinta Die Hard-elokuvaa (joka muuten katsottiin loppuun asti!). Ja nimenomaan leffa oli suurinta äksöniä, mitä seuraavaan reiluun vuorokauteen tapahtui.

Pienen tilanteen seurailun jälkeen soitin synnyttäjien vastaanottoon alkaneista supistuksista ja lapsivedestä, minkä jälkeen käskivät tulemaan sairaalalle. Tohtori sitten ilmoitti, että meikäläinen saisi maata 2vko osastolla sängyssä, ettei synnytys vielä alkaisi. Sain myös kortisonipiikin ja antibiootit siltä varalta, että lapsi kuitenkin päättäisi lähiaikoina syntyä.

Seuraavana päivänä meni loputkin lapsivedet (ja nehän meni sitten ihan kuin elokuvissa pitkin sänkyä). Tämän jälkeen yritettiin pysäyttää supistukset lääkkeillä, mutta koska mikään ei tuntunut enää auttavan ni tie vei synnytyssaliin hyvin pikaisesti. Salissa ne supistuksenestolääkkeet sitten hyökkäsivät päälle ja synnytys hidastui oikein kunnolla. Ensimmäiset pari tuntia pelasimme miehen kanssa korttia sielä salissa ja naureskelimme. Voisikohan pojan toiseksi nimeksi laittaa Willis? John McClane ei varmaan menisi läpi kuitenkaan?

Jossain vaiheessa supistukset alkoivat tuntua jo suhteellisen ilkeiltä ja otin ilolla vastaan ilokaasunaamarin, joka oli paras ystäväni seuraavat 3 tuntia. Tämän jälkeen sain epiduraalin. Ja se se on muuten maailman hienoin keksintö! (En tosissani voi ymmärtää yhtäkään naista, joka kieltäytyy siitä.) Epiduraalin saannin jälkeen aloin tyytyväisenä torkkua ja mies veteli tiukasti sikeitä vieressä 3,5 tuntia.

Synnytyssalissa meni yhteensä 11 tuntia ennen syntymää. Tästä varsinainen ponnistusvaihe oli 30min. Se koko hommahan on siis ihan tuhotonta odottamista! Ajan taju menee varmasti, kun mittaat puoli vuorokautta aikaa supistuksina. Jessus, että se on tylsääää….
Kipuja oli ehkä kymmenisen kertaa niin, että kirosin ääneen, mutta en karjunut kertaakaan (on kyllä totta, että kipukynnykseni on korkea. Ja valituskynnykseni vieläkin korkeampi). Kätilöä teki mieli potkaista vain kerran (”JooJOO! Hengitän kuhan pystyn. Hengitä ämmä keskenäs!”.

POnnistusvaihe helpottaa oloa. Ei siksi, että kohta saat tavata lapsesi, vaan siksi, että vihdoinkin on tekemistä! Ja se lapsen ensimmäinen rääkäisy, on ihanin ääni maailmassa, ja uskallan väittää, että osittain siksi, että se merkkaa sen koko homman loppumista. Ja kyllä siinä vedet tuli silmiin, kun poika syntyi, vaikken mikään herkkis olekaan.