Hevostyttö me – not gonna happen
Vietän harvinaiset vapaapäiväni yleensä kutakuinkin saman kaavan mukaan: nukun pitkään, syön aamupalaksi kakkuja, otan aurinkoa, käyn hieronnassa, syön hyvin ja lataan itseäni tulevaa kuuden päivän työviikkoa varten.
Jokin aika sitten päätin kuitenkin käyttää vapaapäiväni toisin. Hyppäsin nimittäin hevosen selkään. En ole koskaan varsinaisesti ollut mikään hevostyttö, mutta olin ehtinyt luoda päähäni romanttisen kuvan uudesta harrastuksestani. Minä ja ratsuni viilettäisimme tukka heiluen kumipuuviljelmien lävitse, ori olisi suuri ja uljas, minä kaunis ja iloinen. Haaveilin meditatiivisesta hetkessä, unohtaisin työt ja stressin ja elämäni täyttäisi hetkeksi vain tasainen kavioiden kopina. Minä ja hevoseni olisimme yhtä luonnon kanssa.
Toisin kuitenkin kävi. Ratsuni oli säälittävä pikkukoni, joka hädin tuskin jaksoi kantaa minua selässään. Pollen harja oli takussa ja koko ruumis kirppujen ja lian peitossa. Heppa ei ehkä ollut mikään roturatsu, mutta ihan symppis kaveri, joten päätin antaa säälittävälle reppanalle mahdollisuuden.
Oli meillä ihan hyviäkin hetkiä.
Kiipesin hepan selkään ja aloitin yhteisen matkani uuden ystäväni kanssa. En vielä tuolloin arvannut, että matkasta tulisi pitkä ja tuskainen.
Emme olleet päässeet pitkälle, kun eteen tuli ensimmäinen tenkkapoo. Hevonen pysähtyi tien poskeen mussuttamaan ruohoa. Koti-Suomessa opitut ylös siitä ja liikkeelle, senkin laiskiainen –käskyt eivät toimineet thaimaalaiseen villihevoseeni, vaan tyyppi veteli heinää naamaan ja seistä kökötti tienposkessa pitkät tovit.
Lopulta pääsimme jatkamaan matkaa. Parin metrin kuluttua heppa kuitenkin päätti, että oli aika töräyttää äskeinen ateria pihalle. Polle nosti hännän ja lurautti maahan melkoisen ripulipaskan. Ripuloinnin päätteeksi ratsuni liotteli ylipitkää häntäänsä lammikossa ja maisteli omaa ripuliaan.
”No, ei ehkä maailman elegantein ori, mut jatketaan nyt”, ajattelin ja jatkoimme matkaa, hevosen ehdoilla tietenkin.
Ja taas on mun koni pää puskassa!
Loppureissusta ei sitten olekaan mitään muuta kerrottavaa kuin että meininki jatkui jo tuttua laiskaa löntystelyä, heinää, ripulia, oman paskan syömistä -kaavaa noudattaen. Lisämausteena koettiin vielä ripulihännän heiluttelua säärilläni ja hevosen itsepäisiä polulta poikkeamisia mehukkaiden ruohokeitaiden luokse.
Ratsastusretki ei siis ihan vastannut odotuksia. Kotimatkalla laiska koni sentään otti muutaman juoksuaskeleen. Oli varmaan tyytyväinen, kun tiesi pääsevänsä pian taas rouskuttamaan heinää kotikarsinaan. Minäkin olin tyytyväinen, että sain vaihtaa hevosen sijaan alleni oman rakkaan moponi ja hurauttaa kotiin. Kertaakaan pysähtymättä.