Att åka moppe

Täytyy heti alkuun ilmoittaa, että periaatteessa en todellakaan kannata yksityisautoilua, mutta täytyy myös tunnustaa, että toisaalta rakastan sitä.

Tai tässä tapauksessa rakastan yksityismopoilua. Aion siis kertoa teille suuresta rakkaudestani Honda Wave 110:stä ja mopolla kurvaamisen ihanuudesta.

Rakastan myös aika paljon mun kypärää.

Täällä Lantalla ei pärjää päiväkään ilman mopoa ja taitan kaikki matkat tyylikkään mustalla menopelilläni. Ajan lähes joka päivä vajaan 20 kilometrin matkan kotoa veneelle ja takaisin. Noista hetkistä on tullut päivän lempihetkiäni. Saan ajella omassa rauhassa, kuunnella hyvää musiikkia ja mietiskellä. Matka on pitkä, joten näiden kuukausien aikana olen ehtinyt pohtimaan sitä sun tätä.

Kokeilin jonkin aikaa yhteismatkustusta työkaverini kanssa. Ajattelimme säästää luontoa ja bensaa taittamalla työmatkat yhdessä. Parin viikon jälkeen tajusin kuitenkin, että nautin liikaa omasta ajastani mopon päällä, joten hautasimme jalon ajatuksen kimppakyydistä. Nyt viiletän matkat onnellisena ihan omassa seurassani.

Mutta ongelmiakin on ollut. Alussa ajaminen pelotti eikä mopo oikein pysynyt hanskassa. Kaaduinkin kerran, kun kuopat yllättivät mutkaisella tiellä. Työkaverit vitsailivat, ettei minun pitäisi ollenkaan ajaa mopoa ja mokailuistani tuli yleinen vitsi. Nykyään kuitenkin ajelen varovasti ja tunnen jo Lantan molemmat kaksi tietä sen verran hyvin, etteivät kuopat enää pääse yllättämään.

Helsingissä katselin aina ruuhkabussin ikkunasta yksityisautoilijoita pahalla silmällä. Mielestäni oli käsittämätöntä, että lähestulkoon poikkeuksetta jokaisessa autossa istui aina vain yksi ihminen. Nyt ymmärrän miksi ihmiset haluavat taittaa työmatkansa yksin omalla autollaan ja joudun ehkä vähän muuttamaan tuomitsevaa asennettani. Onneksi tuleva työpaikkani Helsingissä on kävelymatkan päässä kodistani, muuten joutuisin ehkä ostamaan auton. Tai mopon.