Mä oon sun puolella

Jännittävää nähdä, miten lapsen syntymä vaikuttaa parisuhteeseen.

Myönnän – oikeasti ajattelen ja luulen, että tämä meidän tasainen ja harmoninen yhteiselo tulee jatkumaan lapsen syntymän jälkeen ihan entisellään. Että me ollaan me, oli lapsia tai ei. Mitäpä tässä silloinkaan sotimaan, kauhean raskasta sellainen.

Se on varmasti naiivisti oletettu. Meidän molempien elämään on tulossa niin iso mullistus, että henkisesti kannattaa varmaan varautua pahempaankin.

Mutta miten siihen voi valmistautua? Jos alan mietiskellä, mihin meidän suhde ehkä voisi kaatua, koko ajatus tuntuu vähän naurettavalta. Mutta eipä sellaisia kai etukäteen voi tietää varsinkaan tällaisessa tilanteessa, jossa ollaan suuren tuntemattoman äärellä. Mistä minä tiedän, mitä äitiys tulee olemaan. Mistä minä tiedän, miten se muuttaa minua tai millaiseksi Anders lapsen saatuaan muuttuu. Kuunnellaan ja puhutaan. Yritetään pitää itsestä ja toisesta huolta. Yritetään luoda rutiineja mutta myös ymmärtää, että niissä ei ehkä pysytä. Sellaisia me esimerkiksi olemme keskustelleet.

En siis keksi hirveästi syitä vastoinkäymisille näin etukäteen (kysykää uudestaan vuoden päästä), mutta mieleen nousee helposti ja pyytämättäkin yksi ajatus, joka saa mut uskomaan siihen, että me selvitään kyllä. Palaan tuohon ajatukseen oikeastaan aina, kun syystä tai toisesta pohdin, mitä meille tapahtuu tai kestetäänhän me. Ja monesti muissakin hankalissa tilanteissa.

Kerran joskus ihan suhteemme alkumetreillä – silloin kun jo seurusteltiin muttei kuitenkaan oikeasti hirveästi tunnettu – skitsoilin Andersille jostain omasta jutustani. En yhtään muista, mikä se juttu oli, mutta jotenkin Anderskin kai siihen liittyi. Ehkä me oltiin menossa jonnekin tai olin mielestäni mokannut jotakin tai… No, joka tapauksessa pidin itseäni taas vaihteeksi aivan täydellisenä nollana ja hirveänä ihmisenä, mutten oikein osannut artikuloida sitäkään, joten ahdistuksissani vain jauhoin, mitä sylki suuhun toi, ja mietin päässäni, että miten minä oon taas tällaisessa tilanteessa ja miten minä tästä pääsen yli.

Panikointini keskellä Anders otti minut tiukasti syliin ja sanoi: ”Hei, me ollaan tiimi. Mä oon sun puolella.” Se on ehkä tärkein yksittäinen asia, jonka se on ikinä minulle sanonut.

Muistan, miten hämmennyin, ja muistan, että nuo sanat jäivät oikein kaikumaan mun mieleen. Vasta ne kuultuani tajusin, että mulla ei ollut ollut oikeastaan ikinä sellainen olo, että mun puolella ihan oikeasti ja aidosti ollaan ja että mun ei tarvitse kyseenalaistaa sitä yhtään. Mä olin aina kaikissa tilanteissa ja ihmissuhteissa jollain tasolla ajatellut, että se on minä vastaan muut. Ajatus, että pystyn luottamaan siihen, että tämä henkilö, mun poikaystävä, on minun puolellani kaikissa tilanteissa, oli ihan absurdi. Mutta siinä se oli ja sanoi niin, ja ihme kyllä minä uskoin sitä. Sain noista sanoista niin paljon uskoa meidän suhteeseemme ja tulevaisuuteen, että sitä ei voi sanoilla selittää.

(Anders ei tietenkään tarkoittanut tällä sitä, että jos sytyttäisin ikimetsän tai mummoni tuleen, hän silloinkin tukisi tekojani. Vaikka tämä oli varmaan sanomattakin selvää, oli jotenkin pakko selventää tämä, koska ette tunne Andersia (ja välillä se kuulostaa mun teksteissä ehkä aikamoiselta tossulta). Mutta jos tuntisitte ja tietäisitte, millainen tyyppi se on, koko ajatus olisi ihan hassu: Anders ei todellakaan ole toisen puolella – tai tee yhtään mitään – kultainennoutajamaisella kaikki-mitä-teet-on-minusta-ihanaa-asenteella vaan ennemmin se on läsnä, kuuntelee ja kunnioittaa, vaikka oltaisiin aivan eri mieltä. Ja sitä se toteuttaa mun mielestä ihan kaikkien kanssa. Ja siksi tykkään siitä aika paljon.)

Vaikka kuinka nyt uskon ja toivon muuta, vauva-aika tulee varmasti olemaan rankkaa aikaa parisuhteelle. Mutta ajattelin selvitä siitä muistamalla nuo sanat, uskomalla niihin ja sanomalla ne tarvittaessa myös ääneen. Aina silloinkin, kun toinen ottaa päähän niin paljon, ettei ärsytyksellä ole mitään rajoja.

”Me ollaan tiimi. Mä oon sun puolella.”

Tällä metodilla lähden tähän parisuhdekoitokseen.

Aika näyttää, riittääkö se.

 

Ps. Varmasti monet muutkin ovat olleet puolellani, eivät vain ole tajunneet sanoa sitä ääneen. Vika on ollut ennen kaikkea minun pääni sisällä.

Pps. Minulla ei ole mitään kultaisianoutajia vastaan, päinvastoin! Itse asiassa ne ovat mielestäni kaikin puolin kaikista parhaita koiria! Ei niin yllättäen Anders on kanssani eri mieltä.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *