Jos vauvamme olisi Pokémon – elämää neljäkuukautisen kanssa

Elämä on kivaa, kun kotona on neljä ja puoli kuukautta vanha vauva. Meidän nelikuinen on jo selkeästi pieni ihminen: se juttelee, sillä on huumorintajua, se viihtyy hetkiä itsekseen, valikoi seuraansa ja on tajunnut, että karjaisemalla meidät saa luokseen myös silloin, kun mitään akuuttia hätää ei ole. Niin on hyvä: kyllä elämässä pitää osata vähän vaatia.

Inkku keksii ja oppii joka päivä jotain uutta. Yhtenä päivänä se oli ”tarkoituksellinen” hymyily: se ilta meni virnistellessä posket irvessä. Toisena päivänä matala ja vaativa örinä. Kolmantena kuiskailu. Inkku ei ihan vielä käänny, vaikka oikeastaan osaakin kaikki prosessin vaiheet yksittäin. Koettaa silti ryömiä eteenpäin, kun vatsalleen käännetään.

Koska kukaan ei osannut sanoa oikein juuta eikä jaata siihen, kannattaako vai eikö meidän kannata alkaa maistella kiinteitä jo nyt, uteliaisuus voitti ja Inkku on maistellut jo porkkanaa, bataattia ja kukkakaalia. Hän suhtautuu ruokaan suurella mielenkiinnolla. Joka päivä pieni suu odottaa aukinaisena, mitä sinne tällä kertaa tupsahtaakaan.

(Tästä niin kuin monesta muustakin asiasta huomaa, että Inkku on esikoinen. Vaikka vielä ei olisi pakko, kaikesta kiirevalituksesta huolimatta ehdimme vallan hyvin valmistaa silmäterällemme omat soseet sekä järjestää mukavia, rauhallisia maisteluhetkiä, joissa paitakaan ei ole vielä päässyt tahraantumaan. Niinä hetkinä, kun tunnen itseni vähän paskaksi mutsiksi, mantrani onkin: jos Inkku olisi toinen tai kolmas lapsi, minulla ei olisi aikaa tehdä sen kanssa puoliakaan näistä asioista, joita nyt teen, ja siitä huolimatta se kasvaisi luultavasti ihan kunnolliseksi ihmiseksi.)

Nukkumisessa mennään välillä parempaan, välillä huonompaan suuntaan. Pystyn elämään asian kanssa. Viime päivinä Inkku on alkanut nukahtaa kädet reteesti niskan takana. Se on söpöä – niin kuin suunnilleen kaikki muukin, mitä oma vauva tekee.

Jos vauvamme olisi Pokémon, sen nimi olisi Lelel tai Lellää tai Lälleller tai jotain sinne päin, sillä useiten sen suusta kuuluu edelleen ”lel”, harvemmin ”lää” ja joskus myös ”rrrrr”. Se osaa sanoa myös ”okurrrrr” niin kuin joku tai jotkut RuPaul’s Drag Racessa sanovat. Yhtenä päivänä Inkku katsoi minua silmiin ja sanoi ”äiti”, ja vaikka tiedän, ettei se oikeasti sanonut niin, se hetki oli aikamoinen.

Aina kun ihmiset näkevät Inkun tai kuvan hänestä, he sanovat: ”Pikku-Anders!” Paitsi jos kyseessä on joku, joka ei ole nähnyt Andersia kovinkaan usein. Silloin he sanovat: ”Selvästi sinun näkköö.” Minusta Inkussa on toistaiseksi paljon enemmän Andersia kuin minua. Mutta minuun se on tullut ainakin siinä, että se haluaa aina keskustella, kun olisi aika käydä nukkumaan. Onko tämä nyt sitä oman lääkkeen maistamista, mietin välillä pinnasängyn ääressä kukkuessani.

Neljän ja puolen kuukauden kohdalla moni asia on palannut ennalleen, moni taas enemmän tai vähemmän pysyvästi eri lailla. Televisio pysyy päivät kiinni. Mun kännykän näyttö on aina tummassa tilassa. Sänky pedataan edelleen vain erityistilaisuuksissa. Kahvia juodaan eilisistä kupeista, en ole ihan varma miksi. Jostain syystä vessan ovi jää melkein aina auki, ainakin minulla. Arjen luksusta on päästä käymään siellä ovi kiinni ja ilman vauvaa.

Kaiken kaikkiaan elämme – kaikesta ajoittaisesta tylsyydestä huolimatta – aika kivaa vaihetta. Vielä ei ole tarvinnut siirtyä kopasta ratasistuimeen, ruveta käyttämään syöttötuolia tai tehdä liian monia muitakaan juttuja, joista tulisi sellainen olo, että nyt minun vauvani katoaa. Mutta merkkejä siitä on ilmassa koko ajan enemmän, ja sitä on vaikea sulattaa.

Esimerkiksi: niin vain imetyksestäkin on tullut asia, jonka päättymistä en pysty enää kohta ajattelemaan kuivin silmin. Puhelimeni on täynnä kuvia rinnallani lepäävästä Inkusta. Välillä, kun Inkku syö tai nuokkuu sylissäni, päässäni kaikuu pätkä Kaarina Helakisan runosta: Imit minusta maitoa nälkääsi. Minä ilosta nauroin ja itkin. Sama runo luki jo omassa vauvakirjassani.

Vaikka kirjoitin viimeksikin ”arjesta”, elämä ei oikeastaan vielä neljän ja puolen kuukauden kohdallakaan tunnu tavalliselta, vaan aika ihmeelliseltä. Usein tuntuu, että pakahdun näihin ohikiitäviin hetkiin. Niin monet asiat näkee eri tavalla kuin ennen, niin monet asiat liikuttavat ihan eri tavalla. Mutta yritän myös muistaa, että äitiys ei tee autuaaksi ja kaikkitietäväksi ja että minä voin kertoa ainoastaan omaa tarinaani – en oikeastaan edes Inkun tarinaa. Yritän lukea, kuunnella ja ymmärtää. Vauvaa, itseäni, muita.

Kannoin tuossa vähän tuskaa siitä, ettei mulla tällä hetkellä ole oikein muuta kirjoitettavaa kuin vauvajutut. Sitten törmäsin somessa sellaiseen ajatukseen kuin että jokainen lapsi ansaitsee täysin itseensä hullaantuneet vanhemmat ja ajattelin, että se on muuten justiisa näin. Me ollaan aika hullaantuneita tähän nelikuiseemme, eikä se ole ainakaan mikään tuskan aihe se.

<3

 

Instasta tavoittaa tiuhemmin. Jos yhtään kiinnostelee, käy seuraamassa!

Kommentit (2)
  1. Ihana teksti taas, kirjoitat niin koskettavasti. Kaikkea hyvää teidän perheelle!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *