Liikunta on hirveä kouluaine. Olin aina huono siinä, läpi peruskoulu- ja lukioaikani numerorivi on puhdasta seiskaa. Vihasin liikuntatunteja ja tein kaikkeni välttääkseni toiminnan siellä. Vaihtopenkillä istuminen oli parasta aikaa. Liikkumisen ilo meni, jos sitä koskaan olikaan, siinä eikä sitä ole täällä näkynyt.
Vuodelta 2004 olevat peruskoulun opetussuunnitelman perusteet, joiden mukaan minäkin olen koulussa käynyt, tietävät kertoa seuraavaa:
Liikunnanopetuksen päämääränä on vaikuttaa myönteisesti oppilaan fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen toimintakykyyn ja hyvinvointiin sekä ohjata oppilasta ymmärtämään liikunnan terveydellinen merkitys.
Liikunnanopetus tarjoaa oppilaalle sellaisia taitoja, tietoja ja kokemuksia, joiden pohjalta on mahdollista omaksua liikunnallinen elämäntapa.
Liikunta on toiminnallinen oppiaine, jossa edetään leikin ja taitojen oppimisen kautta kohti omaehtoista harrastuneisuutta. Tämä edellyttää yksilöllisten kehittymismahdollisuuksien huomioon ottamista. Liikunta ja oppimiskokemukset vahvistavat oppilaan itsensä tuntemista ja ohjaavat suvaitsevaisuuteen.
Liikunnan opetuksessa tulee korostaa yhteisöllisyyttä, vastuullisuutta, reilua peliä ja turvallisuutta. Liikunnanopetuksen yhteydessä on korostettava turvallista liikennekäyttäytymistä. Liikunnanopetus pohjautuu kansalliseen liikuntaperinteeseen.
No se oli kauniisti sanottu. Onhan siinä hienoja tavoitteita, mutta onkohan kukaan liikunnan opettaja koskaan lukenut näitä tavoitteita ja pohtinut, miten nämä tavoitteet saavutetaan ja miten omassa työssä voisi edistää näitä.
Kuinka moni muistaa sen, miten joukkueiden jako toimi palloilulajeissa? Pojat riviin ja kaksi tyyppiä valitsemaan ja ne, jotka tulee valituksi viimeisinä, ovat tietenkin ne huonoimmat, koska nyt kilpaillaan. Liikunnanopettajan logiikalla se tukee oppilaan psyykkistä ja sosiaalista toimintakykyä ja hyvinvointia.
Kaikki, mitä liikuntatunneilla tehtiin, mitattiin jollain tavalla. Oli kuntotestejä, joukkuepeleissä laskettiin maalit, Cooperin testit oli ja tuloksia vertailtiin. Erityisen hyvin mieleeni on painunut yläasteen liikkamaikan tapa laittaa pojat tekemään kuntotestissä vatsalihasliikkeet samaan aikaan nauhan tahdissa. Siinä kun rivissä rutistellaan, niin ei kenellekään taatusti jää epäselväksi, että kuka tekee eniten ja kuka vähiten. Liikunnanopettajan logiikalla se on sellainen kokemus, jonka pohjalta oppilaan on mahdollista omaksua liikunnallinen elämäntapa. Tiedättehän, koko luokan edessä nöyryytetyksi tuleminen on juuri sellainen tapa, jolla nuoret saadaan hakeutumaan liikuntaharrastusten pariin. Yhteisöllisyyttäkin tuo taitaa tukea, ainakin niiden parempien oppilaiden kesken, jotka voivat naureskella huonommilleen.
Jatketaan siellä OPSin perusteiden parissa ja mennään päättöarvioinnin kriteereihin arvosanalle 8:
osaa ydintaidot juoksuissa, hypyissä ja heitoissa
Lukiessani näitä kriteereitä opin ensimmäistä kertaa, että on olemassa erilaisia juoksuja. Meidät kyllä laitettiin ihan vaan sinne juoksuradalle juoksemaan Cooperia ja kello pyörimään. Vähän niin kuin matikan tunnilla lyödään eteen yhtälöt ja vartin päästä katsotaan, että mitä tuli ratkaistua. Hyppyihin muistan saaneeni opastusta sen verran, että tiedän, että pituushypyssä ja korkeushypyssä hypätään kerran ja kolmiloikassa kolme kertaa. Eikä ne heitotkaan yhtään paremmin opastettuja ole. Millä liikeradalla pitäis heittää keihästä ja millä työntää kuulaa?
osaa voimistelun, välinevoimistelun ja telinevoimistelun liikkeitä
Välinevoimistelua ei liikuntatunneillani tietenkään ollut, koska sehän on tyttöjen laji. Eihän sellainen tulisi kuuloonkaan. Kuperkeikkoja on tehty, käsilläseisontaa ja kärrynpyöriä yritetty tehdä, mutta ei kyllä menestyksellä. Miten sitä voisikaan jaksaa seistä käsillään, jos kädet muistuttavat jäätyneitä pulkannaruja? Mutta kaikkien on pakko yrittää. Vähän samoin kuin matikassa, kaikkien pakko yrittää, sillä oleellisella erolla, että jos matikassa epäonnistuu, niin opettaja pystyy tulemaan viereen selittämään, miten homma toimii. Oikein hankalassa tapauksessa pedagogiikan perusteet joskus vahingossa kuullut opettaja varmaankin passittaisi oppilaan kertaamaan perusjutut ja palaisi sitten selittämään lisää. Liikunnanope ei vapauta oppilasta käsilläseisonnasta ja kärrynpyöristä ja passita treenaamaan käsivoimia, vaan katsoo muualle ja merkitsee viivan arvosteluvihkoonsa.
Entä se telinevoimistelu sitten? Minulla on yksi muistikuva siitä. Opettaja näytti jonkin liikkeen ja sitten jokainen poika teki sen muiden katsoessa. Muuta en muista siitä liikkeestä kuin että se sattui. Epäilen, että ihan jokainen telinevoimisteluliike sattuu, jos sitä ei tee teknisesti oikein. Kun on ihan selvää, että opettajalla ei ole aikaa, eikä kiinnostustakaan, opastaa jokaiselle kädestä pitäen tekniikkaa, niin pidän aika kohtuuttomana vaatimusta siitä, että peruskoulun päättävän pitäisi osata useita liikkeitä. Kun se turvallisuusnäkökulmakin piti opetuksessa huomioida, niin en tiedä, pitäisikö tässä lähettää palautetta opetushallituksen tunareille vai liikunnanopettajien lobbaritunareille.
osoittaa toiminnassaan ymmärtävänsä rytmin merkityksen liikunnassa ja tanssissa
Oikeesti? Siis onko tätä lukenut kukaan koskaan ajatuksella läpi? Yläasteen liikuntatunneistani maksimissaan kaksi kaksoistuntia oli omistettu tanssille. Se on sitten nostettu keskeiseksi päättöarvioinnin kriteeriksi. Vai onko tämäkin nyt niitä tyttöjen kirjauksia? Ei tässä kyllä niin lue, joten parin hassun oppitunnin perusteella on näköjään muodostettu minunkin päättöarvosanani.
osaa yleisimpien pallopelien perusteet ja pelaa niitä sovittujen sääntöjen mukaan
No eipä ole koskaan opetettu minulle jalkapallon, jääkiekon, sählyn, koripallon, pesäpallon tai lentopallon sääntöjä. Tiedän sen verran, että sählyssä ei saa nostaa mailaa liian korkealle, koripallossa on kahden eri pistemäärän heittoja, lentopallossa pallo ei saa koskea maahan ja jalkapallossa on maalipotkuja ja kulmapotkuja. Jos pitäisi lonkalta kertoa, että mikä on paitsio tai että montako pelaajaa kentällä saa kerrallaan olla missään näistä peleistä, niin en osaisi vastata. Vahvoja oppimiskokemuksia näihin pallopeleihin kyllä liittyy, nimittäin se, että koko ajan ja jatkuvasti sattuu. Koko ajan tulee pallo naamaan, sormille, jalkoihin tai joku taklaa. Opin välttelemään kaikkia pallopelejä. Negatiivinen palaute, kipu, toimii aika hyvin opettajana.
osaa suunnistaa karttaa ja kompassia apuna käyttäen sekä tietää jokamiehen oikeuksista ja velvollisuuksista
Kartan lukeminen opetettiin ihan muualla kuin liikuntatunnilla ja niillä opeilla selvisinkin suunnistamisesta ryhmän nopeimpien joukossa. Ei siksi, että olisin ollut nopea juoksemaan, vaan siksi, että osasin lukea karttaa ja halusin pois liikuntatunnilta ja metsästä. Muilla oli kaverit ja ilmeisesti jotain puhuttavaa, joten mikäs siellä helppojen rastien perässä löntystäessä.
osaa luistella sujuvasti
Ha-ha. Luistelemista on harjoiteltu joskus alaluokilla, jolloin sai vain luistella. En oppinut, koska luistelin vain liikuntatunneilla. Sen jälkeen luistelemista harjoiteltiin pelkästään pelaamalla jääkiekkoa tai -palloa, eli ei harjoiteltu. Siitä huolimatta liikunnanopettajan logiikalla on oleellisempaa laittaa koko luokka pelaamaan lätkää kuin laittaa heikoimmat luistelijat harjoittelemaan. Turvallisuus on huomioitu jälleen, kun lapsesta asti lätkää harrastaneet ovat taklailemassa ja ryöstämässä kiekkoa sellaisilta, jotka hädin tuskin pysyvät pystyssä luistimilla. Jos olisin ollut yläasteikäisenä yhtä tiedostava kuin nyt, niin olisin kannellut tästä rehtorille ja koulutoimenjohtajalle. Luistelun suhteen mikään ei ole ilmeisesti muuttunut, sillä elokuussa Iltasanomat uutisoi liikunnanopettajan angstia siitä, että tunnilla pitää solmia 22 luistimet. Tällekään sankarille ei tullut mieleen opettaa lapsille, miten luistimet solmitaan.
Sellaista on liikunnanopettajan logiikka, että kaikki olisi pitänyt opettaa kotona tai harrastuksissa. Opettajan ei itse tarvitse opettaa mitään, koska ryhmässä osa on kuitenkin harrastanut lajia koulun ulkopuolella ja loppujen vanhemmat ”paapovat lapsensa uusavuttomiksi”. Jos lapsen vanhemmilla ei ole varaa harrastuksiin eikä lapsi saa sen takia koulun ulkopuolella harjoitusta, niin se on paha juttu oppilaan arvosanan kannalta. Jos oppilasta kiinnostavat muut asiat kuin luisteleminen eikä siksi harrasta koulun ulkopuolella, niin se on oikeutus antaa huono arvosana. Vähän niin kuin matikasta on turha toivoa hyvää arvosanaa, jos ei vapaa-ajallaan kuulu matikkakerhoon, paitsi että ei. Matikan läksyjen tekeminen ei vaadi rahallista panostusta, mutta luistinten ostaminen kotiin vaatii.
hallitsee hiihdon harrastamiseen tarvittavat perustekniikat
Ks. luisteleminen edellä.
hallitsee uimataidon sekä osaa vesipelastamisen taitoja
Pysyn pinnalla jonkin aikaa. En ole oppinut sitä koulussa. Vesipelastamisesta ei ole puhuttukaan. En osaa sukeltaa pitämättä nenästä kiinni. Uintitunnillakin laitettiin pojat hyppäämään altaan päästä veteen ja uimaan kilpaa päätyyn, muun ryhmän luonnollisesti katsoessa vierestä. Juuri sellaista mukavaa toimintaa, jossa reilu peli korostuu ja psyykkinen ja sosiaalinen toimintakyky kehittyvät. Sellaista on liikunnanopettajan logiikka. On pakko kilpailla ja mitata.
tuntee liikunnan ja terveyden välisiä yhteyksiä
Eli pystyy tuntemaan huonoa omatuntoa liikkumattomuudestaan, jonka samaiset liikuntatunnit ovat traumatisoinnillaan aiheuttaneet. Sellaista on Opetushallituksen logiikka. Liikkumattomuuden seurauksilla uhkailtiin koko ajan, mutta liikunnan pedagogiikka oli sitä, että tunneilla tehdään asioita eikä edes yritetä saada oppilaita kiinnostumaan tekemään jotakin tuntien ulkopuolella.
osoittaa oppimis- ja yrittämishalua koululiikunnassa, varustautuu liikuntatunnille asiallisesti ja huolehtii puhtaudestaan
Oppimis- ja yrittämishalu kärsii kovin siitä, että kaiken joutuu tekemään sokkona ilman mahdollisuutta harjoitella. Kaikki mitataan ja epäonnistumisista rankaistaan arvosanalla. Sillä, että ei ”varustautunut liikuntatunnille asiallisesti” sai kuitenkin olla tekemättä kaikkea. Juuri sellaista positiivista palautetta, jota kipua välttelevä oppilas käyttää joutuakseen kärsimään vähemmän. Ja voiko kivun välttelystä syyttää ketään?
—
Koulujen liikunnanopetus perustuu siihen, että tehdään ja mitataan asioita, joita ei ole koskaan opetettu liikuntatunneilla. Koska tahansa voi joutua testattavaksi mistä tahansa. Jos missä tahansa oikeassa oppiaineessa opettaja jäisi kiinni vastaavasta toiminnasta, niin rehtori kaivelisi huomautuksia, kirjallisia varoituksia ja muita TESin hänelle suomia työkaluja laittaakseen opettajan ojennukseen. Liikunnanopettajille näin ei tehdä, eikä toki myöskään muiden taito- ja taideaineiden opettajille, jotka saavat ihan rauhassa heittää päästää oppilaiden tulevaisuuteen vaikuttavat arvosanat kuvitteellisilla kriteereillä. Ensiapuna tähän toimisi toki se, että liikunnanopettajilta vietäisiin kirjoitusvälineet ja vihot ja liikunnasta saisi pelkän suoritusmerkinnän. Tai edes, että mitattaisiin pelkästään sellaisia asioita, jotka on opetettu.
Vaikka OPS-uudistusten yhteydessä sitä aina huudetaan, niin liikunta ei tarvitse yhtään viikkotuntia lisää, jotta oppilaat pysyisivät kunnossa. Liikunta tarvitsee kunnolliset opettajat, joita kiinnostaa oppilaiden innostaminen liikkumiseen eikä toistojen ja maalien laskeminen. Jos liikuntatunneista edes yritettäisiin tehdä hauskoja, niin joku voisi vaikka innostua liikunnasta. Mutta ei, oleellisempaa on luoda nöyryyttäviä käytäntöjä ja päästää parhaat loistamaan kaikkein kirkkaimpina.
Koulusta ja aikakaudesta riippumatta yksi asia yhdistää suomalaisia – liikuntatuntien traumat. Eikä kenelläkään Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisessä tiedekunnassa, josta kaikki liikunnan aineenopettajat valmistuvat, ole soinut mikään kello. Ja tiedättekös, ketkä puolestaan siirtävät oppinsa liikunnanopettamisesta luokanopettajille, jotka opettavat liikuntaa alaluokilla? Nehän ovat myös sieltä Jyväskylästä valmistuneita. Maanlaajuisten traumojen aiheuttaminen ei ole kovin vahva näyttö Jyväskylän yliopiston yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta.
Sain koululiikunnasta pelkästään huonoja kokemuksia. Välillä jokin onnistui hyvin, mutta oppiaine on rakennettu niin, että itseä on pakko verrata muihin. Aina oli parempia.
Aikaa viimeisestä lukion liikuntakurssista on kulunut nyt yhdeksän vuotta. Niin pitkään kesti, että koululiikunnan traumat olisivat jääneet sen verran taakse, että pystyisin aloittamaan liikkumisen. Yhdeksän vuotta. Se oli hienosti vaikutettu myönteisesti fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen kuntoon. Liikunnanopettajilla on syytä ammattiylpeyteen. Tai sitten syytä ripustaa pilli naulakkoon ja painua täydennyskoulutukseen.
Näistä lähtökohdista kirjoitan rehellistä treeniblogia. Koulu kasvatti minut vihaamaan ja välttelemään liikuntaa. Onneksi kaikkien ei tarvitse pitää kaikesta.
Disclaimer: Kirjoitus perustuu omiin kokemuksiini peruskoulun ja lukion liikuntatunneilla viidessä eri koulussa usean eri opettajan pitämänä. Your mileage may vary.
Vuoden 2017 huomio: Tämä kirjoitus on julkaistu alunperin vuonna 2014 Tumblr-blogissani ja kirjoitus leviää edelleen siellä, mutta blogin täytyy siirtyä. Lähtökohtani liikkumiseen eivät ole tänä aikana muuttuneet (luonnollisestikaan, eihän menneisyyttä voi muuttaa), mutta ihan kaikkkia tekstissä esitettyjä näkemyksiäni en enää jaa. Kuten en jaa monia muitakaan ajatuksiani enää menneisyyden Joonaksien kanssa.
