Kun on ikävä.

Kohta kaksi kuukautta takana tätä jalan kanssa kärvistelyä ja kyllä kyllästyttää! Jos pikakelataan aikaa sinne joulukuulle, oli kaikki asiat oikein hyvin. Koulu sujui ja mukavaa oli, innostus reenaamiseen oli huippukova ja reenaaminen hevosen kanssa päässyt hyvin vauhtiin.

 

Nyt on vaan ikävä koululle ihanien ihmisten luo, halu salille ja ratsastamaan. ”Ei sitä tajua ennen kuin menettää.” Niin totta. Otin kaikki asiat ennen itsestään selvyytenä, voi mikä virhe. Olisi pitänyt nauttia jokaisesta hetkestä, jolloin sain tehdä sitä mistä pidän. Nämä asiat olivat suuri osa elämääni ja ovat tietenkin edelleen, huomattavasti vähemmissä määrin vain.

 

Kaipaan niitä viikonloppuja kun oli armoton kiire ja tasapainotteleminen tallin ja vapaa-ajan kanssa. Tottakai saan nämä vielä kokea ja siitä olen hyvin kiitollinen, mutta nämä kuukaudet tuntuvat vain niin pitkiltä. Haluan olla taas hyödyllinen ja ahkera tekijä.

 

Eniten on varmasti ikävä tallille hevosen luo. Olen käynyt pitämässä muutamia tunteja nyt parin viikon aikana, mutta olisi ihanaa päästä taas oman hevosen selkään. Hoitajatytöt ovat tehneet erittäin hyvää työtä ja olen heille aina kiitollinen siitä, mitä he ovat tehneet vuokseni. Odotan enemmän kuin malttamattomana sitä, kun taas voin nousta satulaan ja ratsastaa. En edes uskonut, että tuntisin tälläistä kaipuuta tallille. Kai se siellä käyminen vaan on ollut niin kauan ihan normaalia etten enää itsekkään tajunnut:D

 

 

                                     

 

On tästä kuitenkin jotain hyvääkin seurannut. Olen saanut mahdollisuuden viettää aikaa kavereiden ja poikaystäväni kanssa, olen alkanut ajattelemaan ja arvostamaan asioita enemmän, pakkoloma mahdollisti nollauksen ja patterit on nyt ladattu sekä motivaatiota vaan kerääntyy entisestään!

 

                    

 

 

Jalan reenauskin sujuu oikein mukavasti, mutta siitä kerron seuraavassa postauksessa:)

 

JonnaK.