Remember love.

Lauratau kirjoitti blogissaa särkeneensä ihmisen. Kirjoitus herätti ajatuksia siitä, miten minä olen selvinnyt tai ainakin selviämässä siitä miten minut on särjetty. Kirjoittelin tunteitani ja ajatuksiani hieman asiasta ja omasta olostani puolivuotta eron jälkeen:

Olin parisuhteessa lähes viisi vuotta naisen kanssa, joka oli itseäni huomattavasti nuorempi. Vastustin suhteen aloittamista juuri tuon ikäeron takia pitkään, mutta kuitenkin rakkaus ja hänen lupauksensa ja sanansa siitä kuinka hän tietää mitä haluaa saivat minut lankaan. Ikäero näkyi suhteessa usein, mutta oli siinä niitä hyviäkin puolia ja ajattelin, että tulee vielä aika, jolloin olemme täysin samalla aaltopituudella. Annoin hänelle tilaa kasvaa ja siirsin omat toiveeni syrjempään ja odotin, että jossain kohtaa kasvaisimme samaan tahtiin. Niin ei kuitenkaan koskaan ehtinyt käymään, sillä hän päätyi lapsellisuudessaan etsimään ruohon vihreyttä aidan toiselta puolen. 

Mitä tapahtui? En vieläkään tiedä. Kaikki alkoi lopulta siitä, kun muutimme yhdessä etsimään unelmiamme ulkomaille. Se oli meidän unelma, askel kohti sitä suurempaa unelmaa, jonka yhdessä olimme rakentaneet. Sitten tapahtui jotain. Hän ei puhunut minulle enää. Mistään. Hän istui koneella tai puhelimella kaiket päivät "bändikaverin" kanssa chattaillen. Minä olin ilmaa. Hän kävi "bänditreeneissä". Minä yksin kotona vieraassa maassa. Hän unohti minulle lupaamansa asiat. Mutta muisti tarkalleen mitä "bändikaverin" kanssa oli sovittu ja piti niistä kiinni. Minä masennuin, sairastuin, itkin päivittäin, salasin pahan oloni pääosin, sillä en halunnut olla se kusipää tyttöystävä, joka pilaa kaiken.

Silti minä se olin, joka kaiken pilasi. Näin minulle kerrottiin. Ja ei, en ollut täydellinen minäkään, en koskaan.

Olin jo niin kovin rikki ja yksinäni yritin pelastaa suhdettamme. Hän lupasi ja vannoi yrittävänsä enemmän, mutta niin ei koskaan käynyt. Sillä samalla sekunnilla, kun hän lupasi, että viettää aikaa minun kanssani ilman puhelinta, hän otti puhelimen käteensä ja sopi "bänditreenit". Rikotut lupaukset olivat päivittäisiä. Minä kuitenkin olin niin masentunut, että halusin uskoa joka sanan, halusin edes sen pienen toivonkipinän yhteisestä ajasta, rakkaudesta, läheisyydestä. Koskaan en sitä saanut. Kaikki aika, jonka vietimme samassa tilassa kului hänellä puhelin kädessä. Minä puhuin hänelle, yritin koskettaa, yritin olla lähellä, en saanut mitään takaisin. 

Pala palalta murennuin. Pala palalta olin surullisempi, kuin olen eläessäni ollut. Pala palalta halusin kuolla pois. 

Olin rikottu jo suhteemme aikana hyvin pieniin palasiin, mutta eroprosessin ja eron jälkeiset kaksi kuukautta rikkoivat minut lopullisesti. Asuimme saman katon alla. Hän juoksi uuden poikaystävänsä luona ja toi jopa tämän ystävän kylään. Hän hehkutti uutta rakkauttaan ja onneaan ympäri internetiä. Uusi poikaystävä kirjoitteli vastauksia minun synkissä mielentiloissa omaan blogiini kirjoittamiini "avoimiin kirjeisiin", joissa en edes mennyt millään tavalla henkilökohtaisuuksiin, mutta omissaan hän haukkui minua, teki minusta psykopaatin, vaikkei ollut suostunut minuun koskaan edes tutustumaan. Henkinen ja fyysinen väkivalta olivat läsnä noissa kahdessa kuukaudessa päivittäin. Ainoana pakokeinona näin kuoleman. 

Minä rakastin, rakastan kai vieläkin 6 kuukautta eron jälkeen. Tämä suhde oli minulle tärkeä, olin tehnyt niin paljon töitä hänen ja suhteemme eteen, olin tehnyt fyysisesti töitä, jotta voisin elättää hänet, jotta voisin antaa hänelle sen elämän, jollaisen hän ansaitsee. Muutin hänen kanssaan ulkomaille, niin paljon uskoin meihin ja rakkauteemme. Olin investoinut kaiken aikani ja rakkauteni häneen, hänen unelmiinsa, hänen hyvinvointiin, kaikki mitä tein, oli hänen vuokseen tehtyä. Elin hänelle. Elin hänen kauttaan. Kadotin itseni ja omat unelmani. 

Hän rikkoi minut, mutta minä olen se, joka teen itsestäni taas ehyen. Olen viimeisten kuukausien aikana aloittanut rakentamaan itseäni uudestaan. Sieltä pohjamudista, kuoleman partaalta on vaikeaa päästä ylös, mutta muru murulta se onnistuu. Joka päivä olen vahvempi, joka päivä ymmärrän, että minussa ei ole mitään vikaa, minä en kohdellut itseäni väärin, vaan se toinen, jolle annoin kaikki ohjakset elämässäni. Minä voin joka ikinen päivä valita surun ja katkeruuden tai ilon ja rakkauden itseäni kohtaan. Minä voin itkeä ihmisen perään, jota rakastin enemmän kuin ketään olen eläessäni rakastanut tai voi opetella rakastamaan itseäni enemmän, kuin häntä rakastin. Minä voin olla vihainen tai voin antaa sen vihan viedä minua eteenpäin omien unelmieni kanssa, näyttääkseni itselleni ja koko maailmalle, että olen parempi yksin, kuin hänen kanssaan. Minä voin rypeä masennuksen ja ahdistuksen syövereissä, tai voin potkia itseni ylös ja tehdä asioita, jotka karistavat synkkyyden ja pahan olon vartalostani. Voin jäädä makaamaan kotiin, syödä suruuni, tai voin nousta ylös ja tehdä jotain fyysistä ja täyttyä ilosta. Minä valitsen mitä teen ja kuka olen. En enää koskaan anna sitä oikeutta toiselle ihmiselle. Minulla on valta ja vastuu siitä kuka olen ja miten voin, ei kenelläkään muulla. Ja tottakai, on niitä hetkiä, jolloin mieli on maassa ja olen vihainen, satutettu ja katkera. Menetinhän rakkauden lisäksi myös kodin, yliopisto-opinnot ja tulevaisuuteni suunnan. Tottakai se vituttaa, että ihminen, joka teki väärin saa pitää tuon kaiken ja minä en, tottakai saan olla siitä vihainen, mutta se ei johda mihinkään. Käytän mieluummin kaiken energiani uuden tulevaisuuden rakentamiseen ja itseni rakastamiseen. Päivä päivältä se on helpompaa, vaikka anteeksi antamiseen on vielä matkaa, mutta uskon, että sekin päivä vielä koittaa ja pystyn ajattelemaan suhdettamme ilman sitä valtavaa pahaa oloa, joka on tällä hetkellä päällimmäisenä. En tiedä uskallanko enää koskaan rakastua, mutta ainakin rakastan itseäni nyt enemmän, kuin olen koskaan rakastanut. Ja näin on hyvä. 

Ihmisille, jotka ovat rikkoneet, antakaa itsellenne anteeksi ja oppikaa virheistänne. Rakastakaa ensin itseänne, ennen kuin menette taas uuteen suhteeseen pilaamaan sekä oman, että sen toisen ihmisen elämän. Olette arvokkaita yhtälailla, vaikka olettekin tehneet virheitä. 

Ihmisille, jotka on rikottu, antakaa itsellenne anteeksi ja oppikaa virheistänne. Rakastakaa itseänne, olette arvokkaita juuri tuollaisena. Olette hyviä ilman sitä toista. I promise.  

Se iski kuin salama -blogissa Eliina kertoo endometrioosistaan ja ajattelinkin lisätä oman tarinani myös muiden kärsivien luettavaksi. 

Oli elokuu 2006, olin sairastanut vatsatautia viikon verran ja voimat alkoivat loppua. Oksentaminen vain jatkui ja jatkui ja lopulta oli suunnattava ensiapuun. Pienen kunnan ensiapu oli juuri sulkeutumassa ja jouduin koputtelemaan lasioven takana, että nyt olisi saatava apua. Onneksi lääkäri otti vaivan tosissaan ja suostui työpäiväänsä venyttämään ja ottamaan minut vastaan. Hetken tutkittuaan oli selvää, että jostain muusta oli kyse kuin vain pelkästä vatsataudista. Ambulanssi tilattiin ja minut kärrättiin kyytiin. 30 minuutin matkan päässä odotti keskussairaala ja viikon verran erilaisia tutkimuksia ja siirtelyä osastolta toiselle. Vikaa etsittiin vatsan alueelta ensisijaisesti ja sen jälkeen siirryttiin naistentautien puolelle. Kaikki oli epävarmaa ja kukaan ei tiennyt mitä tapahtuu ennen kuin eräänä päivänä lääkäri tulee huoneeseen, vetää verhon toisen potilaan ja minun väliin ja istuu alas. Ottaa kädestä kiinni, katsoo silmii ja itkee. Munasarjoista on löytynyt suurikokoiset kasvaimet ja kaikki viitearvot huutavat 99% varmuudella syöpää. Munasarjasyöpä. Minut lähetetään kotiin odottamaan leikkausta. 

Viikot? Päivät? En edes muista miten pitkä aika sairaaloiden välillä kului. Sen muistan että hetket olivat vuoristorataa. Välillä aioin kuolla ja välillä taistelin voittoon saakka. Olin kai perheeni ja ystävieni kanssa tuon ajan. Välillä kävin tutkimuksissa Helsingissä, jossa minua valmisteltiin syöpähoitoihin ja tulevaan leikkaukseen. Sen muistan, että hiuksista puhuttiin. Ne tulee lähtemään varmasti. Päätin, että se ei haittaa. 

Parhaimpana päivänä kävin jopa aloittamassa toisen kouluvuoden ammattikorkeassa, käsivarret mustelmilla kaikkien epäonnistuneiden verikokeiden ja kanyylien jäljiltä, näytin hakatulta. Koulupäivät jäivät kuitenkin lyhyeen ja aloitin kuukausia kestäneen sairaslomani kai samana päivänä, kun opiskelutkin alkoivat ja palasin kotiin odottamaan tuomiopäivää.

Leikkausaamuna itkin valtoimenaan, pelkäsin ja vain itkin. Sain rauhoittavan lääkkeen ja silti itkin. Itkin leikkaussaliin saakka. Henkilökunta oli erittäin ammattitaitoista ja mukavaa. Ottivat pelkoni tosissaan ja vaikka itkin, en itkenyt pelkoa siitä hetkestä, vaan tulevasta. 

Heräämössä oli kirkasta. Joku puhui minulle ja kertoi uutiset, ne hyvät ja myöskin ne huonot. Minulla ei ole syöpää, vaan endometrioosi.

Endometrioosi? 

Molemmat munasarjani olivat kuitenkin tuhoutuneet täysin ja ne oli jouduttu leikkauksen yhteydessä poistamaan. Endometrioosimassaa oli ollut runsaasti ja mitään ei ollut tehtävissä. Helpotus? Onnellisuus? Paniikki? Suru? Mitä tunsin, en oikeastaan tiedä itsekään. Päällimmäisenä oli tunne, että selvisin. 

Elämä endometrioosidiagnoosin jälkeen on ollut vaiherikasta. Alussa oikeanlaisen avun kipuihin ja vuotoihin löytyminen kesti pitkään. Nyt jo jonkin aikaa on toiminut estrogeeni geeli ja kierukka yhdistelmä. Kivut ovat pysyneet kurissa, samoin vuodot. Enää en joudu pelkäämään niitä päiviä, jolloin itken sängyn pohjalla, koska en pääse ylös. Enää en tarvitse työ/koulupäivän lomassa maata sikiöasennossa sohvalla/maassa. Kipuihin, joita on silloin tällöin edelleenkin, olen alkanut turtumaan ja kipulääkkeitä en enää tarvitse yhtä paljon, kuin aikaisemmin. Itken nykyään enemmän sitä, että mahdollisuus biologisiin lapsiin meni munasarjojen mukana ja usein mietinkin, että olisiko endometrioosin eteneminen voitu estää jo aiemmin ja munasarjat pelastaa. 

Haluaisinkin nyt muistuttaa, että käykää hyvä naiset gynekologilla, vaikka se ei olisikaan juuri siinä hetkessä ajankohtaista. Varmistakaa, että se vihlaisu alavatsassa tai ne runsaat kuukautiset tai kivuliaat kuukautiset ei ole mitään, mistä pitäisi olla huolissaan! 

Mikä siinä on, että kun luulet elämän nyt vihdoin löytävän uomansa, joku tulee ja päättää, että paskat, et ole ansainnut mitään ja potkii mustelmille ja tappaa elämänhalun?

Juuri niin siinä taas pääsi käymään. 

Parisuhteeni naiseen, jonka luulin olevani elämässäni aina loppui pian 3 kuukautta sitten. Hän löysi miehen, eikä enää halunnut yrittää suhteemme viimeisinä kuukausina edes peitellä uutta rakkauttaan. Minä yritin vielä monta kuukautta uskotella itselleni, että kyllä tämä tästä, olimmehan yhdessä muuttaneet ulkomaille ja luvanneet, että pärjäämme tiiminä. 7 vuoden ystävyys ja lähes 5 vuoden vuoden suhde ei ollut hänelle minkään arvoinen. Minä en ollut hänelle enää minkään arvoinen. 

Nyt hän on muuttamassa uuden rakkaansa kanssa yhteen ja jatkaa elämäänsä kuin minua ei olisi ollutkaan. Hän elää meidän unelmia uuden ihmisen kanssa, meidän elämää, meidän rakkautta. Minä sen sijaan? Palasin Suomeen alle kuukausi sitten, nukun patjalla äitini olohuoneen lattialla, ilman tietoa tulevasta. En tiedä miksi olen ansainnut tämän, enkä tiedä miten pääsen tästä eteenpäin. Sen tiedän, että vihaan ja olen katkera. Itken ja haluan raivota. Yritän esittää, että kaikki on hyvin, mutta mikään ei oikeasti ole. Olen täysin puhki, täysin hukassa ja yksin. 

Minulle jäi suhteesta käteen vain ja ainoastaan epävarmuus siitä, että onko minua koskaan edes rakastettu. Niin ja paniikkihäiriö.