Lauratau kirjoitti blogissaa särkeneensä ihmisen. Kirjoitus herätti ajatuksia siitä, miten minä olen selvinnyt tai ainakin selviämässä siitä miten minut on särjetty. Kirjoittelin tunteitani ja ajatuksiani hieman asiasta ja omasta olostani puolivuotta eron jälkeen:

Olin parisuhteessa lähes viisi vuotta naisen kanssa, joka oli itseäni huomattavasti nuorempi. Vastustin suhteen aloittamista juuri tuon ikäeron takia pitkään, mutta kuitenkin rakkaus ja hänen lupauksensa ja sanansa siitä kuinka hän tietää mitä haluaa saivat minut lankaan. Ikäero näkyi suhteessa usein, mutta oli siinä niitä hyviäkin puolia ja ajattelin, että tulee vielä aika, jolloin olemme täysin samalla aaltopituudella. Annoin hänelle tilaa kasvaa ja siirsin omat toiveeni syrjempään ja odotin, että jossain kohtaa kasvaisimme samaan tahtiin. Niin ei kuitenkaan koskaan ehtinyt käymään, sillä hän päätyi lapsellisuudessaan etsimään ruohon vihreyttä aidan toiselta puolen. 

Mitä tapahtui? En vieläkään tiedä. Kaikki alkoi lopulta siitä, kun muutimme yhdessä etsimään unelmiamme ulkomaille. Se oli meidän unelma, askel kohti sitä suurempaa unelmaa, jonka yhdessä olimme rakentaneet. Sitten tapahtui jotain. Hän ei puhunut minulle enää. Mistään. Hän istui koneella tai puhelimella kaiket päivät ”bändikaverin” kanssa chattaillen. Minä olin ilmaa. Hän kävi ”bänditreeneissä”. Minä yksin kotona vieraassa maassa. Hän unohti minulle lupaamansa asiat. Mutta muisti tarkalleen mitä ”bändikaverin” kanssa oli sovittu ja piti niistä kiinni. Minä masennuin, sairastuin, itkin päivittäin, salasin pahan oloni pääosin, sillä en halunnut olla se kusipää tyttöystävä, joka pilaa kaiken.

Silti minä se olin, joka kaiken pilasi. Näin minulle kerrottiin. Ja ei, en ollut täydellinen minäkään, en koskaan.

Olin jo niin kovin rikki ja yksinäni yritin pelastaa suhdettamme. Hän lupasi ja vannoi yrittävänsä enemmän, mutta niin ei koskaan käynyt. Sillä samalla sekunnilla, kun hän lupasi, että viettää aikaa minun kanssani ilman puhelinta, hän otti puhelimen käteensä ja sopi ”bänditreenit”. Rikotut lupaukset olivat päivittäisiä. Minä kuitenkin olin niin masentunut, että halusin uskoa joka sanan, halusin edes sen pienen toivonkipinän yhteisestä ajasta, rakkaudesta, läheisyydestä. Koskaan en sitä saanut. Kaikki aika, jonka vietimme samassa tilassa kului hänellä puhelin kädessä. Minä puhuin hänelle, yritin koskettaa, yritin olla lähellä, en saanut mitään takaisin. 

Pala palalta murennuin. Pala palalta olin surullisempi, kuin olen eläessäni ollut. Pala palalta halusin kuolla pois. 

Olin rikottu jo suhteemme aikana hyvin pieniin palasiin, mutta eroprosessin ja eron jälkeiset kaksi kuukautta rikkoivat minut lopullisesti. Asuimme saman katon alla. Hän juoksi uuden poikaystävänsä luona ja toi jopa tämän ystävän kylään. Hän hehkutti uutta rakkauttaan ja onneaan ympäri internetiä. Uusi poikaystävä kirjoitteli vastauksia minun synkissä mielentiloissa omaan blogiini kirjoittamiini ”avoimiin kirjeisiin”, joissa en edes mennyt millään tavalla henkilökohtaisuuksiin, mutta omissaan hän haukkui minua, teki minusta psykopaatin, vaikkei ollut suostunut minuun koskaan edes tutustumaan. Henkinen ja fyysinen väkivalta olivat läsnä noissa kahdessa kuukaudessa päivittäin. Ainoana pakokeinona näin kuoleman. 

Minä rakastin, rakastan kai vieläkin 6 kuukautta eron jälkeen. Tämä suhde oli minulle tärkeä, olin tehnyt niin paljon töitä hänen ja suhteemme eteen, olin tehnyt fyysisesti töitä, jotta voisin elättää hänet, jotta voisin antaa hänelle sen elämän, jollaisen hän ansaitsee. Muutin hänen kanssaan ulkomaille, niin paljon uskoin meihin ja rakkauteemme. Olin investoinut kaiken aikani ja rakkauteni häneen, hänen unelmiinsa, hänen hyvinvointiin, kaikki mitä tein, oli hänen vuokseen tehtyä. Elin hänelle. Elin hänen kauttaan. Kadotin itseni ja omat unelmani. 

Hän rikkoi minut, mutta minä olen se, joka teen itsestäni taas ehyen. Olen viimeisten kuukausien aikana aloittanut rakentamaan itseäni uudestaan. Sieltä pohjamudista, kuoleman partaalta on vaikeaa päästä ylös, mutta muru murulta se onnistuu. Joka päivä olen vahvempi, joka päivä ymmärrän, että minussa ei ole mitään vikaa, minä en kohdellut itseäni väärin, vaan se toinen, jolle annoin kaikki ohjakset elämässäni. Minä voin joka ikinen päivä valita surun ja katkeruuden tai ilon ja rakkauden itseäni kohtaan. Minä voin itkeä ihmisen perään, jota rakastin enemmän kuin ketään olen eläessäni rakastanut tai voi opetella rakastamaan itseäni enemmän, kuin häntä rakastin. Minä voin olla vihainen tai voin antaa sen vihan viedä minua eteenpäin omien unelmieni kanssa, näyttääkseni itselleni ja koko maailmalle, että olen parempi yksin, kuin hänen kanssaan. Minä voin rypeä masennuksen ja ahdistuksen syövereissä, tai voin potkia itseni ylös ja tehdä asioita, jotka karistavat synkkyyden ja pahan olon vartalostani. Voin jäädä makaamaan kotiin, syödä suruuni, tai voin nousta ylös ja tehdä jotain fyysistä ja täyttyä ilosta. Minä valitsen mitä teen ja kuka olen. En enää koskaan anna sitä oikeutta toiselle ihmiselle. Minulla on valta ja vastuu siitä kuka olen ja miten voin, ei kenelläkään muulla. Ja tottakai, on niitä hetkiä, jolloin mieli on maassa ja olen vihainen, satutettu ja katkera. Menetinhän rakkauden lisäksi myös kodin, yliopisto-opinnot ja tulevaisuuteni suunnan. Tottakai se vituttaa, että ihminen, joka teki väärin saa pitää tuon kaiken ja minä en, tottakai saan olla siitä vihainen, mutta se ei johda mihinkään. Käytän mieluummin kaiken energiani uuden tulevaisuuden rakentamiseen ja itseni rakastamiseen. Päivä päivältä se on helpompaa, vaikka anteeksi antamiseen on vielä matkaa, mutta uskon, että sekin päivä vielä koittaa ja pystyn ajattelemaan suhdettamme ilman sitä valtavaa pahaa oloa, joka on tällä hetkellä päällimmäisenä. En tiedä uskallanko enää koskaan rakastua, mutta ainakin rakastan itseäni nyt enemmän, kuin olen koskaan rakastanut. Ja näin on hyvä. 

Ihmisille, jotka ovat rikkoneet, antakaa itsellenne anteeksi ja oppikaa virheistänne. Rakastakaa ensin itseänne, ennen kuin menette taas uuteen suhteeseen pilaamaan sekä oman, että sen toisen ihmisen elämän. Olette arvokkaita yhtälailla, vaikka olettekin tehneet virheitä. 

Ihmisille, jotka on rikottu, antakaa itsellenne anteeksi ja oppikaa virheistänne. Rakastakaa itseänne, olette arvokkaita juuri tuollaisena. Olette hyviä ilman sitä toista. I promise.