Elämä väsyttää.

Niin käsittämätön väsymys. Paha olo. Ajatukset solmussa. En enää osaa erottaa sairautta ja tätä väsymystä.

Teen pitkiä päiviä töissä aivan sumussa. Yöllä en ehdi nukkumaan riittävästi. Yötkin menevät heräillessä katsomaan kelloa. Kun kello soi, nousen puoliunessa ylös, suihkuun ensin, meikkiä sudin kasvoilleni, jotta taas yksi huonosti nukuttu yö ei aivan ensimmäiseksi näkyisi kasvoiltani. Aamupala jää taas syömättä. Ehkä ehdin töissä jotain pikaisesti niellä. Ehkä en. Työpäivä sujuu välillä paremmin ja välillä huonommin. Joskus tuntuu, että minä olen luotu tekemään tätä, kun taas toisina päivinä tekee mieli huutaa ja haukkua joka ikinen ihminen, joka työpaikan talon seinien sisällä on. Joskus taas on ihan kivaakin. Harvoin tosin. Yleensä peruspäiviä kaikki. Vitutuksen määrä on yleensä vakio kuitenkin. Ja väsymyksen. Voi luoja, se väsymys. Se on ainainen. En muista koska viimeksi olisin saanut vaan olla ja nukkua ja levätä kaiken väsymyksen pois.

En kestä töissä sitä stressiä ja pelkoa epäonnistumisista. Pelkään tekeväni väärin kaiken. Jännitän koko ajan, että joku tulee sanomaan minulle, että olen tehnyt jotain väärin. Se on niin rankkaa, että työpäivän jälkeen usein kaadun vaan sänkyyn ja yritän unohtaa. Silti joka kerta ennen töihin menoa mietin, että jäikö minulta viimeksi jäi tekemättä ja mistä joku saattaa huomauttaa.

Vaikka työporukkani onkin rentoa ja kivaa, silti koko ajan mietin, että mitä ne minusta oikeen ajattelee. Entä jos niiden mielestä en ole tarpeeksi hyvä? Entä jos en puhu tarpeeksi? Entä jos en sano tarpeeksi, vaikka puhuisinkin? Entä jos olen liian läheinen asiakkaiden kanssa, entä jos en ole tarpeeksi?

Vastuu toisista ihmisistä on minulle aivan liian suuri asia käsiteltäväksi. Jos päätän näin, voi tapahtua näin. Jos kiellän, voi tapahtua näin. Jos annan luvan, voi tapahtua näin. Ainainen stressi siitä, että päätökseni vaikuttavat toisen ihmisen elämään voi olla musertava.

Joka kerran kun tuntuu, että nyt katkean ja otan lopputilin, niin jostain ihmeellisestä välistä joku pieni valonsäde pilkahtaa ja muistuttaa minua tämän työn merkityksestä ja jään odottamaan sitä seuraavaa kirkasta hetkeä. Mutta onko kaikki se stressi ja väsymys sen valon arvoisia?

p.s. Muista valo.