Revähdys.

Viime päivinä olen ehtinyt kelaamaan elämääni, menneitä, nykyisiä ja tulevia asioita sillä olen maannut pääasiassa sohvalla jalka koholla. Viikko sitten torstaina sattui pieni haaveri kotioven edessä lumen ja loskan ansiosta – nilkka vääntyi, kipu oli käsittämätön. Koko vartalo puutui ja tärisi ja tuntui, että oksennan ja pyörryn yhtä aikaa. Itkin, tärisin ja käytin niitä kuuluisaa kolmea k:ta. Kylmää on muuten aika hankala saada mistään asunnossa, jossa ei ole pakastinta. Myöskään ajatus ei juokse kovian huimaa vauhtia silloin, kun kipu on valtava. Itkuinen soitto äidille, joka pelastaa tilanteen, kuin tilanteen. Lunta pussiin ja kasa tyynyjä jalan alle. Onneksi vierellä oli myös oma sairaanhoitaja. Pus!

Jostain syystä viime päivinä menneisyyden möröt, mokat ja ahdistukset ovat pyörineet mielessäni. Olen ihminen, joka jää vatvomaan sanomisiaan tai tekemisiään tai tekemättä jättämisiään siihen pisteeseen saakka, että niistä tulee elämää suurempia asioita. Huomaan, että nuo typerät asiat vaikuttavat mielialaani valtavan paljon ja tuon ne käsittelemättömät tunteet nykyhetkeen ja en edes itse aina tiedä mistä kenkä puristaa, saati osaa sitä toisille selventää.

Toissapäivänä romahdin niinkin mitättömän oloisesta asiasta, kuin rakkaan rikkoutuneen iphoneni kiikuttamisesta liikkeestä toiseen ilman, että asia eteni yhtään mihinkään. Tuo pieni asia sai aikaan käsittämättömän tunteenpurkauksen ja huomasin, että lopulta itkun syynä ei enää ollutkaan se puhelin, eikä asioiden hoitamisen vaikeus, vaan monta muuta hieman suurempaa asiaa. Itkin, itkin ja itkin vielä lisää. Väsymys, ahdistus, pelko, stressi. Kaikki nuo möröt pitää karkottaa tai ainakin kesyttää. Pian.

Tulevaisuus tuntuu tällä hetkellä yhtä aikaa raskaalta ja valoisalta. Viime päivien pohdiskelun tuloksena tiedän mitä kohti suuntaan, mutta se tie perille tuntuu edelleen kovin myrskyisältä ja pelottavaltakin. Pelkuri nostaa taas päätään, hus pois! Mutta se lopputulos, voi se näyttää niin helpottavalta ja valoisalta! Kevyeltä ja minulle tarkoitetulta. Samalla tosin mietin, että onkohan minusta siihen(kään)? Toisaalta taas olen varma, että on. Ajatukset keinuu puolelta toiselle ja en tiedä mitä tehdä! Haaveilen vaan liikaa. Mitään en saa tehtyä. Vai enkö uskalla?

Toivon, haluan, vaadin itseltäni, että 2013 on muutosten vuosi. Uskalluksen, rakkauden, ilon, hymyn, onnellisuuden ja unelmien vuosi. Minun vuoteni.

p.s. Muista tehdä itsesi onnelliseksi!