Unelmien tuhoaja

Se iski kuin salama -blogissa Eliina kertoo endometrioosistaan ja ajattelinkin lisätä oman tarinani myös muiden kärsivien luettavaksi. 

Oli elokuu 2006, olin sairastanut vatsatautia viikon verran ja voimat alkoivat loppua. Oksentaminen vain jatkui ja jatkui ja lopulta oli suunnattava ensiapuun. Pienen kunnan ensiapu oli juuri sulkeutumassa ja jouduin koputtelemaan lasioven takana, että nyt olisi saatava apua. Onneksi lääkäri otti vaivan tosissaan ja suostui työpäiväänsä venyttämään ja ottamaan minut vastaan. Hetken tutkittuaan oli selvää, että jostain muusta oli kyse kuin vain pelkästä vatsataudista. Ambulanssi tilattiin ja minut kärrättiin kyytiin. 30 minuutin matkan päässä odotti keskussairaala ja viikon verran erilaisia tutkimuksia ja siirtelyä osastolta toiselle. Vikaa etsittiin vatsan alueelta ensisijaisesti ja sen jälkeen siirryttiin naistentautien puolelle. Kaikki oli epävarmaa ja kukaan ei tiennyt mitä tapahtuu ennen kuin eräänä päivänä lääkäri tulee huoneeseen, vetää verhon toisen potilaan ja minun väliin ja istuu alas. Ottaa kädestä kiinni, katsoo silmii ja itkee. Munasarjoista on löytynyt suurikokoiset kasvaimet ja kaikki viitearvot huutavat 99% varmuudella syöpää. Munasarjasyöpä. Minut lähetetään kotiin odottamaan leikkausta. 

Viikot? Päivät? En edes muista miten pitkä aika sairaaloiden välillä kului. Sen muistan että hetket olivat vuoristorataa. Välillä aioin kuolla ja välillä taistelin voittoon saakka. Olin kai perheeni ja ystävieni kanssa tuon ajan. Välillä kävin tutkimuksissa Helsingissä, jossa minua valmisteltiin syöpähoitoihin ja tulevaan leikkaukseen. Sen muistan, että hiuksista puhuttiin. Ne tulee lähtemään varmasti. Päätin, että se ei haittaa. 

Parhaimpana päivänä kävin jopa aloittamassa toisen kouluvuoden ammattikorkeassa, käsivarret mustelmilla kaikkien epäonnistuneiden verikokeiden ja kanyylien jäljiltä, näytin hakatulta. Koulupäivät jäivät kuitenkin lyhyeen ja aloitin kuukausia kestäneen sairaslomani kai samana päivänä, kun opiskelutkin alkoivat ja palasin kotiin odottamaan tuomiopäivää.

Leikkausaamuna itkin valtoimenaan, pelkäsin ja vain itkin. Sain rauhoittavan lääkkeen ja silti itkin. Itkin leikkaussaliin saakka. Henkilökunta oli erittäin ammattitaitoista ja mukavaa. Ottivat pelkoni tosissaan ja vaikka itkin, en itkenyt pelkoa siitä hetkestä, vaan tulevasta. 

Heräämössä oli kirkasta. Joku puhui minulle ja kertoi uutiset, ne hyvät ja myöskin ne huonot. Minulla ei ole syöpää, vaan endometrioosi.

Endometrioosi? 

Molemmat munasarjani olivat kuitenkin tuhoutuneet täysin ja ne oli jouduttu leikkauksen yhteydessä poistamaan. Endometrioosimassaa oli ollut runsaasti ja mitään ei ollut tehtävissä. Helpotus? Onnellisuus? Paniikki? Suru? Mitä tunsin, en oikeastaan tiedä itsekään. Päällimmäisenä oli tunne, että selvisin. 

Elämä endometrioosidiagnoosin jälkeen on ollut vaiherikasta. Alussa oikeanlaisen avun kipuihin ja vuotoihin löytyminen kesti pitkään. Nyt jo jonkin aikaa on toiminut estrogeeni geeli ja kierukka yhdistelmä. Kivut ovat pysyneet kurissa, samoin vuodot. Enää en joudu pelkäämään niitä päiviä, jolloin itken sängyn pohjalla, koska en pääse ylös. Enää en tarvitse työ/koulupäivän lomassa maata sikiöasennossa sohvalla/maassa. Kipuihin, joita on silloin tällöin edelleenkin, olen alkanut turtumaan ja kipulääkkeitä en enää tarvitse yhtä paljon, kuin aikaisemmin. Itken nykyään enemmän sitä, että mahdollisuus biologisiin lapsiin meni munasarjojen mukana ja usein mietinkin, että olisiko endometrioosin eteneminen voitu estää jo aiemmin ja munasarjat pelastaa. 

Haluaisinkin nyt muistuttaa, että käykää hyvä naiset gynekologilla, vaikka se ei olisikaan juuri siinä hetkessä ajankohtaista. Varmistakaa, että se vihlaisu alavatsassa tai ne runsaat kuukautiset tai kivuliaat kuukautiset ei ole mitään, mistä pitäisi olla huolissaan!