Mitä minä tarvitsen juuri tänään?

Minusta on tuntunut, että olen niin eksyksissä, ettei kysymykseen löydy vastausta. Kello lähestyy puoltapäivää ja rakko tuntuu kohta pamahtavan rikki, mutten saa itseäni ylös sängystä. Heräsin ahdistukseen jälleen kerran. Yölläkin heräsin ahdistukseen, pelkäsin kuolemaa. Itken sitä, etten jaksa ja sen jälkeen sätin itseäni siitä, koska itken etten jaksa. Syylliset ajatukset pyörittävät loputonta, vauhdikasta ja äänekästä karuselliään mielessäni: Olenko osannut rakastaa lastani ehdottomasti? Millaisen lapsuuden olen hänelle antanut tähän mennessä? Millaisen vaikutuksen olen häneen jättänyt?

Itken ja toistelen: Mitä minä tarvitsen?

Syliä, kuuluu yhtäkkiä selkeä ääni kaiken hälinän keskeltä.

Lapsuudestani muistan kolme syliä. Yksi näistä syleistä oli naapurissa asuvan naisen, toinen ulkomailla asuvan tätini ja kolmas äidinäitini. Heidän sylissään sain kokea harvat kokemukseni ehdottomasta hyväksynnästä. Muistan hämmästelleeni kehossani virtaavaa kepeyttä: ”Sehän haluaa olla lähelläni!”

Jokaiseen muistamaani sylihetkeen on liittynyt puhumattomuus. Syli, jossa olen saanut kiireettömyydestä ja hiljaisuudessa tuntea oloni turvalliseksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin olen. Tietämättömyyteni ei ollut näissä syleissä tyhmyyttä, tunteeni eivät herättäneet ärtymystä tai pelkoa eikä kiirettä saada minua pois ollut. Tahtoisin olla juuri sellainen syli omalla lapselleni!

Olen ollut erilaisissa syleissä. Katumuksen ja häpeän ääni sanoo, että olen ollut liiankin monessa sylissä. Näistä himokkaista, kertakäyttöisistä, hylkäävistä ja kovista syleistä olen etsinyt itselleni vain tuota lapsuuteni hyväksyvää sylikokemusta, rakkautta, kuten omalla tavallaan varmasti nuo toisetkin. Etsiessäni rakkautta olen vienyt itseäni siitä kauemmaksi, enkä ole tarjonnut rakkautta toisille sitä tarvitseville.

Jospa aloittaisin olemalla syli itselleni! Herätessäni aamulla ahdistukseen halaisin itseäni sanomatta sanaakaan, silittelisin kyynelien kostuttamia kasvojani enkä hoputtaisi itseäni olemaan reipas ja nousemaan ylös. Jospa aloittaisin siitä.

Hiljaisia halauksia jokaiselle niitä tarvitsevalle.

Olen aloittamassa tutkimusretkiäni rakkauteen. Mukanani on liuta kysymyksiä, joihin olen joko etsimässä tai kadottamassa vastauksia. Onko rakkaus retkieni päämäärä, kohde kartalla vai onko rakkaus maasto, jossa retkeilen. Luulen tietäväni vain sen, että olen eksynyt kauas rakkaudesta. Luulen muistavani vain sen, miltä rakkaus voisi tuntua.

Täältä rakkaudettomuuden suojakuoren alta huhuilen, olisiko muita sellaisia, jotka tahtovat oppia rakastamaan itseään tietämättä edes, mitä se tarkoittaa? Olen etsinyt rakkautta muista ihmisistä ja asioista itseni ulkopuolelta. Yksin jääminen sen minulle paljasti. Missä ovat voimani, kauneuteni, hyvyyteni ja unelmani nyt tässä alastomaksi riivityssä elämässä?

Tuleeko itseään oppia rakastamaan yksin, ilman apua vai voisinko ottaa mukaan retkilleni muita auttamaan rakastamisessa? Olen kuullut sanottavan, että synnymme, elämme ja kuolemme yksin. Olen noudattanut ankaran ääneni asettamaa ankaraa käskyä hyväksyä yksinäisyys ja olla yksin. Samalla yksinäisyyden ja hylätyksi tulemisen pelko on hakannut minua vereslihalle. Kuitenkin, ilman ankaruuttani en olisi huomannut, miten suurta pelkoa sisälläni kannan.

Tarvitsemme muita syntyessämme, eläessämme ja kuollessamme tähän kehoon ja tässä kehossa. Kohdussa olemme riippuvaisia äidistä. Kohdun ulkopuolella kosketuksesta, ravinnosta, ilmasta ja vedestä. Kuollut ruumiimme lasketaan maahan tai annetaan tulelle. Tarvitsemme ja olemme riippuvaisia niin monesta asiasta.

Voisinko oppia rakastamaan itseäni myös antautumalla muiden rakkaudelle ilman, että kadotan itseni uudelleen toisten jalkoihin?

Tämä on matkani alku. Tervetuloa mukaan ihastumaan, vihastumaan, tylsistymään ja viihtymään!