Kesäreissu etenee, päivä 3
Lähdön lykkääntymisestä huolimatta olin kahden ajopäivän jälkeen suunnitellussa aikataulussa. Olkoonkin, että jo tässä vaiheessa alkuperäisen laivasuunnitelman tilalle tullut lenkki Keski-Suomen mäkien kautta, etenkin parin kiripäivän merkeissä, alkoi todella kaduttaa. Sateisen tiistain ja melko huonosti nukutun yön jälkeen heräsin sentään kauniin aurinkoiseen päivään. Sitten huomasin, että pyörän eturengas oli tyhjentynyt yön aikana. En keksinyt mitään selvää syyllistä, mutta tyhjien lonkerotölkkien lisäksi kodalla näkyi myös jonkin verran lasinpalasia merkkinä vähän erilaisesta vapaa-ajan vietosta: todennäköisesti olin saapuessani osunut rullaamaan pyörän jonkin vastaavan ansan yli. Mikäpä sen mukavampaa, kuin väsyneenä aloittaa päivä renkaanvaihdolla, ennen kuin matka jatkui välittömästi työnnettävän jyrkkiä metsätiemäkiä eteenpäin.
Lisää ”teitä” ja ensimmäinen jättipotti
Olin reitittänyt Jämsän ja Korpilahden välisen matkan edelleen mahdollisuuksien mukaan pikkuteitä pitkin. Jälleen sain kokea, miten nuo pätkät muuttuivat ensin asfaltista hiekkatieksi, sitten pihatieksi ja lopulta metsäautotieksi – kun karttasovelluksen mukaan tietyyppinä pysyi koko ajan ”road”. Ei siinä, tämänkertainen yllärimetsäkoukkaus vei ensin ystävällisten heppojen ohi ja pienen kituuttamisen jälkeen muuttui taas ihan hauskaksi graveloinniksi. Jälleen, hetki ja varustus vain oli hieman väärä, etenkin kun matka oli vasta aluillaan.
Korpilahtea lähestyessäni löysin vahingossa reissun ensimmäisen ja yhden parhaan helmen: melkein Ysitien varressa sijaitsevan Haanpään kesäkahvilan. Ensimmäinen kyltti kahvilasta oli aivan sen kohdalla, osoittaen sivutiellä pieneen ylämäkeen. Hyvä määrä parkkeerattuja autoja kannusti katsastamaan paikan ja onneksi niin! Mäen päältä löytyi kunnon kotieläinpiha alpakoineen, vuohineen, lampaineen ja kanoineen, sekä aivan ihana kahvila. Kylmän kolajuoman, tuoreen munkin ja Liisankankaan jäätelön ääressä pihapöydässä istuessani tuli ensimmäistä kertaa se ”tämän perässä tänne lähdettiin” -fiilis. Tänne kannattaa ehdottomasti kaikkien kykenevien poiketa kesäreissuillaan.
Long time no Korpilahti
Päivän varsinainen välipysähdys oli suunniteltu Korpilahdelle. Tästä matkan oli tarkoitus jatkua vielä nelisenkymmentä kilometriä Leivonmäen kansallispuistoon, mutta Korpilahden jälkeen potentiaalisia pysähdyspaikkoja ei enää ollut tarjolla. Tarkoituksenani oli istahtaa hetkeksi paikalliseen kirjastoon kirjaimellisesti lataamaan akkuja, mutta en ollut tullut ajatelleeksi sen ulkeutuvan jo aikaisin iltapäivällä. Suuntasinkin hieman pidemmälle lounastauolle ravintola Ohrantähkään, josta onneksi löytyi myös pistorasia reissaajan käyttöön. Vietin yläasteikäiseksi jonkin verran aikaa Korpilahdella asuneiden sukulaisten luona ja silloin joskus muinoin 90-luvulla Ohrantähkän pizzat olivat se juttu. Pizzaa paikasta sai edelleen, mutta en muista oliko nyt kauttaaltaan mustaksi maalattu laatikko jo silloin niin pimeä paikka.
Lounas-, lataus- ja kauppatauon jälkeen suuntasin kohti Kärkistensalmea. Yhtenä välinähtävyytenä olikin Kärkistensalmen silta – viimeksi alueella sukuloidessani paikassa oli vielä käytössä lossi ja no, kannatti käydä ihmettelemässä! Toisaalta olisin kyllä mielelläni hypännyt lossinkin kyytiin. Olin ennakkoon katsonut sillan kupeessa olevan pienen kahvilan ja yllätyin iloisesti Konstan kuppilan ollessa auki vielä kuuden jälkeen illalla. Vaikka olinkin juuri pitänyt ruokatauon, täytyi siellä toki pysähtyä. Jäätelön lisäksi löysin oman kotipaikkakunnan naapurista kotoisin olevan kuppilanpitäjän ja hauskan juttuhetken.
Mäkiä ja maisemienpuutetta
Olin vähän kauhuissani odottanut kolmospäivän loppuosuutta, joka Komootin reittisuunnitelman perusteella oli se kaikista mäkisin osuus koko reissussa. Ei, Keski-Suomen mäet eivät pettäneet. Yllätyin kuitenkin jopa vähän positiivisesti siitä, miten eri lailla – eli kivuttomammin – pitkät, mutta loivemmat ja asfaltoidut mäkiosuudet sujuivat äkäisten hiekkatiemäkien jälkeen. Kertaalleen jouduin hetkeksi pysähtymään kesken pisimmän nousun, mutta näistä yhtään ei tarvinnut kuitenkaan kävellä.
Ainakin näennäisesti oikaisevalle hiekkatielle kääntyessäni maasto vähän tasoittui, mutta toisaalta niin tekivät maisematkin. Tässä kohtaa aloin ensimmäistä kertaa kirota sitä, miten yhtään (saati paljon) pienempien teiden nähtävyydet rajoittuvat pitkälti loputtomaan metsään, satunnaisesti puiden takana vilahtelevilla järvillä. Puhelimen akkua säästääkseni en pitänyt karttaseurantaa koko ajan päällä, joten jouduin useamman kerran pysähtymään tarkastaakseni sijaintia, koska ”pakkohan mun on ollut jo ajaa oikeasta risteyksestä ohi”. En ollut, seutu oli vain puuduttavaa. Mielialaa ei nostanut se, että jouduin toista kertaa saman päivän aikana renkaanvaihtohommiin jollain jumalan selän takaisella bussipysäkillä tuhannen hyttysen avustamana. En tokikaan ollut paikannut alkuperäistä sisuria heti aamulla, ajateltuani mieluummin tehdä sen rauhassa illalla kohteessa, mutta tässähän oli juuri sopiva hetki puuhastella vähän enemmänkin…
Lopulta ranteen Garministakin ehti loppua virta, ennen kuin iltamyöhään pääsin perille Leivonmäelle. Kansallispuistossa päätin vielä nettivinkkien perusteella skipata helpoimman telttapaikan ja ajaa, sitten työntää pyörää kauemmas ”paremmalle” paikalle. Totesin kuitenkin vinkit ”hyvin ihan tavallisella pyörällä saavutettavasta” leiripaikasta täydeksi huuhaaksi ja käännyin takaisin. Lintuniemen alue oli varsin miellyttävä ja vähän sivummalla hyvin tilaakin omassa rauhassa. Suunnitelmissani oli tälläkin kertaa ollut olla perillä kohteessa aikaisemmin, jolloin puiston pieneen kiertelyynkin olisi jäänyt illasta aikaa. Suunnitelman ja todellisuuden ero kuitenkin yllätti: Komootin reittisuunnitelma reilusta 65 kilometristä kyllä piti paikkansa, mutta tuon suunnitelman ~600 nousumetrin sijaan ylösnousemusta ehti (Garminiin tallentuneen 61 kilometrin aikana) kertyä aika tarkalleen 900 metriä ja alkupään kävelyineen ja rengasremontteineen eteneminen oli huomattavasti ajateltua hitaampaa. Joskus on onni olla ihan vain perillä kauniissa ympäristössä.