Uskokaa tai älkää, minullakin on ihmisenä joitain puutteita. 

Yhden mainitakseni, olen ihmisenä todella huono kieltäytymään mistään tai asettamaan muille ihmisille ehtoja. Olen persoonana yleensä se, joka mielellään auttaa muita, vaikkei oikeasti aina tarvitsisikaan. Olen monesti löytänyt itseni tilanteista, jotka eivät ole omasta näkökulmastani mitenkään edes järkeviä. Jos miettii ihan lähihistoriaa, olen kuljettanut autossani mm. suurta täytettyä vuohta ja kontannut hyisellä uimarannalla, musta puku päällä, selässäni täysikasvuinen tuntematon naisihminen. Ei siksi, että olisin halunnut vaan siksi, koska halusin auttaa kun kerran minulta pyydettiin. 

Rehellisesti sanottuna tämä vaikeuteni kieltäytyä muiden avunpyynnöistä on saanut välillä melko haitallisiakin mittasuhteita. Samalla kun lähipiirini on pystynyt halutessaan ottamaan kaiken ilon irti siitä, että toimin ilmaisena auton kuljettajana, tavaroiden noutajana/viejänä, kokonaisten asuntojen muuttomiehenä jne. olen myös tahtomattani tehnyt ihmisistä avuttomia. Tämä nyt vaikuttaa näin sanottuna melko rajulta ilmaisulta, mutta tämän olen kuullut oman puolison suusta. Jos kuvittelen pystyväni auttamaan ketä vain ja missä asiassa tahansa, olen tekemässä itsestäni ikään kuin korvaamatonta tai vähintäänkin vähättelen muiden ihmisten kykyä suoriutua tehtävistä ja ylipäätään elämästään itsenäisesti. Tämä myös samaisen ihmisen tulkintaa. Eikä tuo ihminen taida olla ihan kamalan väärässä (tässäkään asiassa).

Ok, asia on siis tiedostettu ja ehkä vähän myös sisäistetty. Lapsen syntymän jälkeen on ollut luonnollista, että monille kivoille ja myös vähemmän kivoille asioille on joutunut opettelemaan sanomaan ei. Lapsi on ollut mitä mainioin keino sanoutua irti mistä tahansa kummallisesta pyynnöstä, johin en mitenkään järjellisesti ole velvoitettu. Eli olen saanut niin sanotusti pehmeän laskun opetella sanomaan ei. Sana ”ei” on aina helpompi sanoa, kun on esittää puolustuksenaan jokin selkeä ja hyväksyttävä syy, kuten se lapsi. 

(Tokihan on myös sanottava, että jossain totuuden rajapinnassa tekosyitäkin viljellessä on pysyttävä. Tiedän lähipiiristäni niitäkin ihmisiä, joiden lapset kummallisen toistuvasti pika-sairastuvat ja jälleen pika-parantuvat, kun tiedossa olisi ollut jotain epäkiinnostavaa aktiviteettia. Kyllä nämä lasten sairaudet on käsittämättömiä!)

Pehmeän laskun jälkeen pudotus oli äkkijyrkkä.

Nykyään jankkaan ”ei”:tä kenties enemmän kuin koko tähänastisen elämäni aikana olen yhteensä hennonnut sanoakaan. Etevä kaksivuotias on kovin etevä hyppimään ja tekemään kuperkeikkoja alasti sohvalla. Reipas kaksivuotias on myös varustettu reippaalla heittokädellä ja innovatiivisella kokeilunhaluisuudella, mitä tulee hiekkaan, kiviin ja noh… oikeastaan kaikkeen mitä voi iloisena paiskoa. Fiksu kaksivuotias on myös oppinut käyttämään osuvia fraaseja vastaiskuna vanhempiaan kohtaan, kuten tiukahkon napakasti artikuloitu ”En!”. Toisin sanoen välillä tuo oma määrätietoisuus, ehtojen asettaminen ja kieltäytymisen opetteleminen on tapahtunut kuin itsestään. Välillä taas moitin itseäni, etten nykyään enää muuta teekään kuin kiellä ja motkota. Uskon, että hyvin perustellut ja riittävän selkeät rajat on rakkautta, mutta motkottaminen on vain ikävää ja lapsellista käytöstä. Eli miten meni noin niinkuin omasta mielestä?

No mutta, tästähän tämä kait alkaa. Ja päättyy ehkä niillä tietämillä kun poika on mykkä 16-vuotias, jonka vanhemmat ovat niitä noloja tyyppejä, jotka tekee vain tylsiä asioita.