Ruuhkavuodet – onko naurettavampaa keksitty?
Olen perusolemukseltani kohtalaisen verkkainen kaveri.
Toki tarvittaessa pistän tuulemaan ja kykenen olemaan tehokas, mutta lähtökohtaisesti näen itseni perin mukavuudenhaluisena, aikani ottavana tyyppinä. Kun itsensä ja oman tahtinsa on oppinut tuntemaan, päätyy helposti itsensä kanssa melko solmuun ympäristötekijöiden muututtua.
Siinä missä ennen saatoin helposti raahautua töihin aamulla siinä yhdeksän pintaan, nykyään olen jämptisti kahdeksalta virkeänä töissä. Myös kotiinlähtö venyi syystä tai toisesta puoli viiteen tai viiteen. Nykyään päänsisäisen katastrofin ainekset ovat kasassa, jos kello lyö kymmentä yli neljä ja istun vielä työpöydän ääressä.
Olen oppinut tehostamaan toimiani äärimmäisyyksiin asti – ainakin mitä kauppareissuihin tulee. Ravaan tutut hyllyvälit kuin kesälaitumelle vastapäästetty maaninen poni ja kaappaan kaikki ne samat paketit ja purnukat viuhtoen koriin. Olen huomannut, että olen jopa lakannut miettimästä mitä ruokaa sitä tänään laittaisi. Otan vain summamutikassa ns. pettämättömät tarvikkeet mukaani ja selvitän kotona, mitä niistä voisi saada aikaiseksi, nopeasti.
Kaiken pitää tapahtua nopeasti. Siirtymät paikasta toiseen vikkelien reittivalintojen avulla, asioinnit kaupoissa, ruoanlaiton, syömisen, kaiken. Kun kaikki pakolliset toimet on saanut alta pois voi siirtyä nauttimaan ajasta lapsen kanssa, ehkä jopa olla hetken puolison tai ihan itsensä kanssa itsekseen.
Muistan omasta lapsuudestani sen, että isä oli kohtalaisen paljon poissa kotoa, lähinnä töissä. En silti milloinkaan kokenut, että hän olisi ollut poissaoleva tai etäinen isänä. Kun hän oli kotona, hän oli myös läsnä. Joskus iltaisin ja viikonloppuisin sain mennä hänen mukaansa töihin. Viihdyin todella hyvin nikkaroiden puukalikoiden kanssa tai leikkien ehkä hieman vaarallisissakin olosuhteissa yksinäni. Nyt kun olen itse osittain samassa tilanteessa kuin isäni oli silloin, voisin tavallaan jopa uskoa, että oma poikani viihtyisi kanssani samankaltaisissa askareissa. Nyt olen myös alkanut ymmärtää, miksi töitä tehtiin myös iltaisin ja viikonloppuisin. Aika yksinkertaisesti loppuu kesken.
Onneksi omassa työtilanteessani minun ei tarvitse jäädä paikkailemaan tekemättömiä töitä työpäivän päätyttyä. Silti se ei tarkoita, etteikö mieli tekisi. Ei siksi, että kokisin kotiolosuhteet jotenkin ahdistavina vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että on niin monia työhön liittyviä ideoita, joita ei ehdi päivätyön ohessa puskemaan eteenpäin. Ei, vaikka kuinka tehostaisi itseään ja omaa työntekoaan.
Tahtoisin olla säntillisempi oman ajan rytmittäjä. Tahtoisin olla johdonmukainen ja aina niin järjestelmällinen, että osaisin myös lopettaa sen, minkä olen aloittanut. Olen aina pitänyt pelottavina, itseään rajottavina ihmisinä niitä, jotka tekevät listoja ja luetteloita omasta päiväjärjestyksestään. Kerran törmäsin tyttöön, jonka piti luetteloida kaikki päivän aikana tapahtuvat askareet välipaloista ja iltalenkeistä kirjanlukuun, jotta muisti kaiken suunnittelemansa. Välillä olen huomannut kadehtivani moista tarvetta kahlita itseään omiin tavotteisiinsa. Vastaavanlaisessa arkinatseilussa varmasti säilyy jämpti ote itseensä.
Toisaalta menettäisin varmasti järkeni stressatessa aikatauluista ja tavotteista. En pidä deadlineistä, sillä unohdun tekemään asiat kuitenkin vasta äärimmäisen pakon edessä vetkutellessani. Luovimmillani olen juuri silloin, kun minun pitäisi tehdä jotain aivan muuta kuin olen juuri sillä hetkellä tekemässä. Olen suurien linjojen ihminen, jolle sopii pienet välitavotteet.
Silti suljen mieluummin työpaikan oven perässäni neljältä ja kiidän hirvittävää vauhtia kotiin perheen luokse. Silläkin on toki varjopuolensa. En juurikaan ehdi tapaamaan ihmisiä, en ehdi käyskentelemään toimettomana pitkin kaupunkia, enkä ehdi olemaan yhtä impulsiivinen kuin ennen. Mutta ehtiihän sitä myöhemminkin. Nyt oma aika tuntuu monella tasolla paljon arvokkaammalta, etten enää ehdi hukata sitä mihin sattuu.
Kun poika oppii kävelemään ja ryhtyy tutkimaan kodin ulkopuolista maailmaa, uskon meillä silloin olevan aikaa enemmän kuin tarpeeksi käyskennellä pitkin maita ja mantuja.