Isyyspuntari

Puolison raskausaikana monesti iltaisin mietin, että tulevan lapseni geneettinen isä on ihan oikeasti olemassa jossain. Ehkä asutaan samassa kaupungissa, ehkä olen törmännyt häneen jossain, sehän voisi olla ihan kuka tahansa!

Absurdeimpina hetkinä pallottelin sellaista ajatusleikkiä, että joskus sattumalta selviää hänen henkilöllisyytensä. Tunnistan jotkut kasvonpiirteet, saman hymyn tai löytyy vain jokin muu kytkös entuudestaan tuntemattomaan ihmiseen ja koko illuusio murenee.

Silloin on pakko palauttaa itsensä takaisin normaalille radalle. Mitätöityisikö muka kaikki se, mitä minä lapselleni edustan? Siirtyisikö minun rakkauteni lapsen sisimmässä jotenkin vain syrjään, kun se aito isä sattui löytymään. Enpä usko.

Myöhemmin olen jopa poissulkenut sen vaihtoehdon, että lahjasolujen luovuttajasta voisi edes käyttää minkäänlaista termiä ”isä”. Vaikka arvostan äärimmilleen sitä elettä, jonka tuo mies jossain on tehnyt, hän ei missään nimessä ole biologinen, geneettinen tai minkään muunkaan sortin isä. Joku muu saattaisi olla toista mieltä. Silti uskallan väittää olevani se, joka kuuntelee ne lapsen murheet, opetan pukemaan kenkiä, valvon öitä kun lapsi ei saa unta ja pelkään kuollakseni sen kaiken menettämistä. Se mies siellä jossain, hän on luovuttaja. Ja sietääkin olla ylpeä sellainen.

Klinikalla asioidessamme minulle tuli muutenkin jotenkin yllätyksenä, lopulta kuinka yleistä lapsettomuushoidot pariskunnille on. Se on vain niin valtava tabu, ettei sellaisesta vain sovi puhua. Tavalliset heteroperheethän eivät sellaisia apukeinoja tarvitse – tai jos tarvitseekin, siitä ei missään nimessä sovi puhua ääneen. 

Onhan se outoa, epäperinteistä ja jotain, jota tulisi hävetä. Jos asiasta puhuttaisiin ääneen, aivan taatusti tulee se hetki kun lähtee liikkeelle kunnon keskustelu lapsettomuushoitojen eettisyydestä, survival of the fittest -tyyppisesti. Toisekseen, ympäristön ja läheisten ihmisten (ääneen)pohdinnat isyydestä omaa ajatuskulkuani noudattaen tuntuisi todella loukkaavalta. Lähipiirissäni asiasta kyllä tiedetään, mutta voisi tuntua aikalailla viimeiseltä niitiltä kuulla kysymys: ”tiedätkö, kuka sen lapsen oikea isä sitten on?”

Toisaalta, koska asia ei ole mitenkään päin yksinkertainen, tuntuisi myös sairaalta jättää näin merkittävää asiaa omalle lapselle kertomatta. Olen huomannut sen jo nyt ihan keskellä tavallista arkea, kuinka neuvolan tai lääkäreiden kysymykset periytyvistä sairauksista sivaltaa aina ihan vähän vain pikkuisen kaulavaltimoa. Luetellessamme ne asiat, jotka äidin puolelta ovat selviä, tuntuu kuin siinä olisi totta vain toinen puoli. Ja niinhän se tavallaan onkin. Ei me tiedetä. Se ei sinällään pelota, sillä suomalaisilla ihmisillä nyt on aika samat sukurasitteet kautta linjan. Mutta että ei me tiedetä. Pitääkö se asia kertoa joka kerta ääneen tuntemattomille ihmisille, kun asioimme missä tahansa hoitoinstanssissa.

Ja vaikka uskonkin, että monissa perheissä näin ison salaisuuden kanssa eletään vailla huolta, oma ajatukseni on, etten missään nimessä halua pimittää lapseltani tietoa hänen perimästään. Sehän on aivan valtava valhe yhden ihmisen elämässä! Hänen täytyy tietää se, että osa hänen geeneistään on peräisin jostain muualta.

Sitä kautta hän toivottavasti myös tuntee sen nahoissaan, ettei geenit tai perimä ole määräävä tekijä kun subjektina on perhe.