Nyt se perusti blogin
”Ensin se sai lapsen ja nyt se perusti vauva-blogin.”
Oletusarvo on, että tuoreilla äideillä on niin paljon aikaa käsissään, että lienee melkein pakollista perustaa oman elämän rinnakkaistodellisuudeksi blogi. Totuus on pikkuhiljaa alkanut valjeta minullekin, kun vieressä möllöttelee nyt 5 kk vanha poikalapsi – tarvitsisin vain hiukan aikaa omille ajatuksilleni.
Vähemmän tavanomaista taas on se, että isä olisi se, joka sen blogin perustaa. Kun minulle selvisi, että meille tulee lapsi, koitin kahlata koko internetsin läpi ja löysin vaivaiset kolme(!) isyysblogia, eikä mikään niistä oikein napannut. Yksi kertoi, kuinka perhevalmennuksen aikaan neuvolassa oli turhaan valot päällä tyhjissä huoneissa (kaikki kunnia Leo Straniuksen uraauurtavalle työlle muilta osin), toinen lakkasi ihan ymmärrettävästi kokonaan kirjoittamasta kun synnytys oli onnistuneesti saatu päätökseen ja kolmas linkkaili joka väliin musavideoita Yö-yhtyeeltä. Arvelin, ettei meillä ollut kovastikaan yhteistä, joten jätin asian sikseen. Jos joskus onnistun saamaan yhdenkin valistuneen lukijan, otan mielelläni vinkkejä vastaan ajatusrikkaista isyysblogeista.
Miesten keskinäinen vertaistuki esimerkiksi isyyden suhteen on ehkä jotenkin todella noloa, eikä aiheesta sovi julkisesti puhua. Kertoohan sekin tietysti jotain, etten itsekään halua tulla omilla kasvoillani julki blogissa, jonka olen ajatellut olevan melko henkilökohtainen. Eikä tuo puhumattomuus koske pelkästään blogeja tai nettipalstoja (joihin miehet eivät myöskään osallistu!). Kyllä minä koen, että tuo keskustelukulttuuri puuttuu myös ihan arkisista sosiaalisista konstruktioista. Toki nämä on arvokysymyksiä, mutta jos kuulen kysyttävän ”eikö sinulla ole kotona vaimoa, joka hoitaa lapset ja kodin”, ymmärrän hyvin, ettei siitä isyydestä välttämättä ole kauheasti kerrottavaa.
Lähtökohtaisesti ajattelen, että sekä koti että lapsi on yhteinen. Näin ollen myös vastuu niiden huolien kantamisesta on yhtäläisesti molemmilla osapuolilla – mikäli osapuolia edes on useampia kuin yksi. Vaikka lapsi on tietysti hyvin konkreettisesti riippuvainen äidistä pitkään syntymästä lähtien, olen silti halunnut olla paljon pelkästään kaksinkin pojan kanssa ja pärjätä. On ollut todella palkitsevaa oppia tuntemaan lasta persoonana ja tunnistaa tämän tarpeita ja omaa rytmiä.
Onneksi tuttavapiirissä on pari läheistä ystävää, jonka kanssa voi jopa muutaman vähän vakavammankin sanan perhe-elämästä vaihtaa, mutta kynnys sen jään rikkomiseen oli sekin melko korkea.
Oli miten oli, sanainen arkkuni on nyt ainakin avattu. Katsotaan, mitä muuta sieltä löytyisi.