Julkinen apina

Puoli vuotta on vierähtänyt edellisestä kerrasta, kun sain raapustettua jonkinlaista asiaa tähän formaattiin. Turha pidätellä henkeä, en välttämättä pysty tämän parempaan jatkossakaan, vaikka mielelläni jätän itsestäni ja anonyymeistä ajatuksistani jotain luettavaa. Ainakin itselleni, jollei muille.

Puolessa vuodessa ehtii tapahtua kaikenlaista.

Kuten vaikkapa kasvattaa vuoden ikäisestä lapsesta puolitoistavuotiaan, joka on ehkä jälleen yksi elämäni suurimmista saavutuksistani. Kyllä, hän on edelleen voimissaan ja muuttuu yhä vain fiksummaksi nuoreksi mieheksi, jollainen puolitoistavuotias eittämättä on. Lapsi on oppinut mm. imuroimaan, siivoamaan, kehittelemään erilaisia hassuja selfie-ilmeitä ja mitä näitä nyt on, nykynuorten hömpötyksiä.

Itse sen sijaan olen oppinut tässä puolessa vuodessa kehittämään erästä äärimmäisen nostattavaa taitoa – itsensä ylittämistä. 

Jatkoin vuosi sitten aloittamaani improteatteriharrastusta hieman tavoitteellisemmassa improryhmässä, jonka loppuhuipennus oli elävälle yleisölle esiintyminen. Kaikkein parasta ryhmässä on ollut todeta, ettei maailma reagoi minuun niin kuin aluksi ajattelin.

Esiintyminen ei itsessään ole minulle mikään täysin uusi juttu. Olen saanut matkan varrella olla osana keikkailevia bändejä. Ei mitään kuuluisia, mutta ihan kohtalaisen runsaasti keikkaa tekeviä. Tämän lisäksi yleisön edessä puhuminen niin kotimaisella kuin vieraallakin kielellä on tullut työn puolesta tutuksi. Väitän silti, että impro on täysin eri juttu. Kukaan ei ole käsikirjoittanut mitään, et tiedä yhtään mitä pitää missäkin välissä tehdä tai sanoa. Kunhan teet ja kunhan sanot. Reagoit ja otat vastaan kaiken ympäristön sanelemat olosuhteet. Se on ollut todella vapauttavaa. Lähinnä ehkä siitä syystä, että iän karttuessa on helpompi sanoa ei sen sijaan, että sanoisi kyllä. 

 

Seuraava samaan kontekstiin liittyvä oivallukseni tapahtui juuri tässä joulun pyhinä, koska lomailu töistä tekee minut äärettömän levottomaksi. Valittelin puolisolle jo normaaliksi olotilaksi muodostunutta hartiajumia, kunnes hän jälleen kehoitti edes kokeilemaan joogaa. Mihinkään ryhmään en jalallani astu. Niissä en takuulla pystyisi keskittymään kuin omaan itsepäiseen ajatukseen, jossa kaikki tuijottavat, mitä kummaa oikein koitan tehdä.

Puolisolla oli tähän ratkaisu, jossa minun ei tarvitse poistua kotoa ja saan henkilökohtaista ohjausta lähestulkoon kädestä pitäen. Youtube auki ja autenttista intialaista tunnelmaa henkivää yogaopetusta kehiin. Tässä lyhyessä ajassa ehdin hurahtaa tuohon touhuun aivan täysin. Runsaan puolen tunnin konttaamisen ja hönkimisen seurauksena olen täysin maitohapoilla ja kuin kunnollisen rääkin jäljiltä, enkä edes ole mikään tyystin rapakuntoinen ukko. Vähän ehkä lihaksistoltani jäy-käh-kö, mutta eiköhän tässä hiljaksiin aleta venymään.

Kulunut vuosi on töiden puolesta ollut todella rankka, joten uskon tässä olevan osa ratkaisua kohottaa omaa itsevarmuutta ja välttää uskonsa menettämistä tulevaisuuteen. Tai edes uskoa putoavansa takaisin jaloilleen, jos sillä saralla tapahtuisi jotain hurjia muutoksia. 

Tämä nyt kuulostaa hirveän hurahtaneelta höpöhöpöltä, mutta jos siis jotain tältä alkavalta vuodelta toivon saavani on mielen varmuutta, luottamusta ja rauhallisuutta tulevan varalle. Töiden osalta tiedän olevani taitekohdassa. Siitä en toivoisi perheeni kärsivän, en oikeastaan edes huomaavan. Sen verran tärkeänä pidän lapsen oikeutta olla omassa maailmassa, jossa ei tarvitse murehtia aikuisten juttuja.