Kaikki pienten lasten vanhemmat Crossfittaa

Seison tiukasti väitteeni takana. Mitä muuta vanhemmuus on kuin päätöntä Crossfit-riehuntaa, jossa Workout of the day:n määrittelee vaihtelevissa mielenlaaduissaan kieriskelevä lapsi? Ja jos siinä ei saada hikeä, kasvateta kestävyyttä ja lihaskuntoa, niin missä sitten?

Turha kuvitella, että jokin säännöllinen harrastus olisi läheskään yhtä kaikenkattavaa treeniä, kuin kotona möllöttely. Lapset kasvavat ja vanhemman osaksi jää arvuutella, tuleeko lapsesta kenties valokeilassa viihtyvä akrobaatti vai hämyisien öiden ninja. Onko se sitten niin paha, jos tuo vieteriukko katsoo hetken aikaa tv:tä ja vanhemmat saavat hetken tehdä vaikkapa kotitöitä sen sijaan, että toimittavat tehtäväänsä huvipuistolaitteena?

On.

Anna paholaiselle pikkusormi ja sitä rataa. Kun Pipsa Possu tuli taloon, pojastamme on tullut röhkivä, sormellaan tiukasti tietokonetta tähyävä jumittunut levysoitin. Kun Late Lammas vieraili talossamme, pojastamme on tullut vuoroin röhkivä ja määkivä, sormellaan tiukasti tietokonetta tähyävä jumittunut levysoitin. Kun näihin hienovaraisiin pieniin eleisiin on vastaamatta asiaankuuluvalla tavalla, pojastamme on tullut kiljuva, röhkivä ja määkivä, sormellaan edelleen tiukasti tietokonetta tähyävä jumittava levysoitin.

Olenkin tässä viimepäivinä pohtinut Maslowin tarvehierarkiaa, sillä minusta siinä on perustavanlaatuinen virhe. Toisin kuin herra Maslow sen ajatteli, ihmistä ei ohjaa ensisijaisesti fysiologiset tarpeet, vaan tv. Tietenkin on selvä, ettei vuonna 1943 ollut kaikki maailman tv-lähetykset muutaman klikkailun päässä. Ehkä kyseisen teorian 2.0 päivityksessä tämä on huomioitu.

Uutta päivitystä odotellessa saatan kuitenkin ottaa yhden kylmän, palauttavan, pro-fitness-vesilasillisen ja istahdan sohvalle. Ollaan täysin normaalissa päivärytmissä, kun silmät lupsuu jo puoli kymmeneltä illalla.