Kun haikara ei tullutkaan
Olen tämän pitkän bloggaajaurani aikana ehtinyt käsitellä aika pitkälti pelkkiä pintaraapaisuja pinnallisesta minästäni. Yksi syy siihen, miksi halusin pidättäytyä anonyyminä alusta lähtien, oli nimenomaan käsitellä myös niitä vaikeita asioita puoliksi julkisesti. Olen monesti todennut, että kasvottomuus luo rohkeutta tuoda hyvinkin henkilökohtaisia asioita esiin. Miksi se silti tuntuu niin hankalalta?
Jos omaa puolisoa ei lasketa, en ole puhunut ajasta ennen puolison raskaaksi tuloa kenenkään kanssa. Se ei varmasti ole mitenkään yllättävää, ottaen huomioon sen, että olen a) kovaa vauhtia keski-ikäistyvä b) suomalainen c) mies. Mutta oli siihen toinenkin syy: en voinut saada biologisia lapsia.
Olen aina toivonut saavani lapsia, toisin kuin puolisoni. Hänelle vauvakuume rysähti niskaan kuin tyhjästä, biologisen aikapommin räjähdettyä. Niinä aikoina molempien ajatukset lapsen saamisesta myllersi hyvin pitkälti laidasta laitaan miettiessämme mahdollisia vaihtoehtoja. Ensimmäisenä kuitenkin päädyimme luovutettuihin sukusoluihin sillä edellytyksellä, että löytäisimme klinikalta tuntemattoman luovuttajan, joka olisi edes hivenen piirteiltään kuten minä. Lähdettiin liikkeelle inseminaatioilla. Monikossa, sillä sehän ei ollutkaan niin yksinkertaista mitä aluksi luultiin.
Ensimmäisten kertojen osalta odotukset olivat korkealla, mutta muutaman toistuneen epäonnistumisen jälkeen kaava alkoi käydä turhan tutuksi. Vuodenajat vaihtuivat, hoidot vaihtuivat insseistä IVF:iin eivätkä silti tuottaneet tulosta. Parisuhde alkoi olla kovilla, enkä tuntenut enää olevani kovinkaan läsnä kotona. Päähäni alkoi hiipiä epäilys, etten ole tähän kaikkeen sittenkään valmis. Halusin pitää taukoa yrittämisestä ja siitä nousi suhteeseemme todella suuri kriisi, ihan oikeutetusti. Otimme puolisoni kanssa etäisyyttä koko asiaan, tavallaan kai myös toisiimme. Uppoutuminen omiin ajatuksiin ja itsetutkiskeluun sen sijaan vain vahvisti omaa käsitystä siitä mikä on itselle tärkeää: minä tahdon perheen!
Oli pakko yrittää hyväksyä ajatusta, että perhe saattaa olla vain kahden ihmisen suuruinen. Silti sisällä kasvoi katkeruutta, sillä vapaaehtoista se lapsettomuus ei ollut. Tunnustelulla, puhumisella ja varovaisella toiveikkuudella päätettiin kuitenkin jatkaa hoitoja, jotka tosin kävivät jatkuvasti vain raskaammaksi puolison kropalle ja psyykeelle. Koitin olla vieressä vahva, mutta sisimmässäni vihasin omaa puutteellisuuttani pistää oma rakas ihminen käymään läpi jotain niin epävarmaa ja rankkaa tietä. Jonkun muun kanssa kaikki tämä ei olisi välttämättä niin vaikeaa, mitä se minun takiani oli. Lapsen kaipaus oli vain niin voimakas, että sen turvin puolisoni jotenkuten jaksoi. Onneksi hoitohenkilökunta osasi myös tukea. Sen ansiosta tuntui, ettei sitä salaisuutta tarvinnut kuitenkaan kantaa täysin yksin, salassa, piilossa muilta.
Jatkuva hoitorupeama synkensi mieltä, joten päätimme koittaa piristää itseämme pienellä irtiotolla. Lähdimme puolisoni kanssa kesälomamatkalle etelään. Vuokrasimme skootterin, jolla lähdimme kiertämään saarta. Tunsin saarta entuudestaan sen verran, että tiesin siellä sijaitsevan vuoren, jonka huipulla sijaitsevaan kappeliin lasta toivovat naiset ovat rituaalina kiivenneet paljain jaloin jo vuosisatojen ajan. Kappelissa on alttari, jonka läheisyyteen on määrä ripustaa riipus, joka symboloi tuota toivetta. Meillä oli aikomuksena vain mennä ja kiivetä vuorelle, mutta tehdessämme lähtöä kaupungilla puolisoni näki kaupassa rukousnauhan, ja vähän hirtehisesti osti sen matkaamme ajatellen. Laitoin korun pieneen pussiin, taittelin pussin reppuun ja lähdettiin ajamaan kohti vuorta.
Vuoren juurella lämpö oli kohonnut lähes 38 asteeseen. Kivisiä portaita oli edessä satoja ja taas satoja, mutta takaisin ei käännyttäisi ennen kuin oma rituaalimme oli toimitettu. Vihdoin ylös päästyämme olimme kuumuudesta täysin poikki, mutta kappelia reunustavat maisemat olivat niin upeita, että kuumuus unohtui nopeasti. Menimme uteliaina sisälle kappeliin, jossa oli koleaa ja pimeää. Seinien edustalla oli pöytiä, jotka olivat täynnä tinaisia pieniä tauluja. Nukkeja, lasten kenkiä, kaikkea mitä kuvitella saattaa. Seinille oli ripustettu nyörejä, joissa roikkui kuvallisia riipuksia ja meitä alkoi nolottaa oma rukousnauhamme, joka ei tuntunut sopivan joukkoon. Aloin kuitenkin penkoa repusta pussia ja pussista rukousnauhaa. Emmehän me oikeasti uskoneet mihinkään hengelliseen viittaavaankaan, joten sama se kai miltä se näytti. Jättäisimme sen sinne ja poistuisimme vähin äänin. Sen sijaan havaitsimme jostain käsittämättömästä syystä pussin olevan tyhjä. Olin aivan varma, että laitoin rukousnauhan pussiin. Emme olleet koskeneetkaan koko pussiin matkan aikana, eihän se voinut vain kadota!
Tilanne oli niin absurdi, että hätäännyin ja menin aivan pois tolaltani. Oli pakko mennä ulos pimeästä kappelista tutkimaan repun sisältöä valoisassa. Pengoin repun läpikotaisin uudelleen ja uudelleen. Puolisoa alkoi itkettää. Koko tilanne tuntui kiteyttävän kaiken siihen astisen kokemamme. Ei tämä vain onnistu. Kyyneleet poskilla istuimme molemmat kappelin edessä penkillä. Yhtäkkiä huomasimme muuten aution kappelin edustalla vanhan miehen istumassa pöydän takana. Pöydällä oli esillä peltisiä riipuksia, joihin oli taottu kuvia käsistä, jaloista, korvista, enkeleistä ja papeista. Mietin mielessäni aluksi, miten falskilta turistihöynäytykseltä koko juttu vaikutti. Hetken istuttuamme hiljaisuudessa, puoliso meni kuitenkin tutkimaan riipuksia. Mies kysyi, mitä puolisoni mahtaa etsiä. Vauvaa, hän sanoi. Mies etsi joukosta peltisen riipuksen, jossa oli kuva polvillaan istuvasta lapsesta. Mies pyysi kuvasta viittä euroa. Puolisollani ei ollut mukana yhtään rahaa, joten hän tuli pyytämään sitä minulta. Sanoin, ettei minullakaan ole mukana käteistä. Minulla on harvoin lomallakaan käteistä mukana. Varmuuden vuoksi vielä näytin lompakkoni sisältöä, jossa sattumalta oli kuitenkin juuri viiden euron seteli.
Ripustimme oman riipuksemme roikkumaan seinällä olevasta nyöristä ja olimme hetken hiljaa kyyneleitä nieleskellen. Pian samainen vanha mies tuli sisälle kappeliin ja viittoi meitä odottamaan. Hän otti seinustalta kynttilän, sytytti sen palamaan, sammutti ja katkaisi sen sydänlangasta pätkän ja antoi sen puolisolleni. Mies viittoi laittamaan langan suuhun ja nielaisemaan. Puolisoni teki hämmentyneenä työtä käskettyä. Mies alkoi hymyillä ja mutisi tyytyväisenä ”Don’t worry, don’t worry” ja taputti puolisoni vatsaa. Montaa sanaa emme vaihtaneet toisillemme laskeutuessamme alas vuorelta. Jotain todella hämmentävää oli tapahtunut, emmekä kumpikaan käsittäneet mitä se oli.
Parin kuukauden päästä aloimme odottaa lasta.