Lirppa-Liisa ja muut lelukopan aarteet

Kuuden kuukauden ikäinen lapsi ei merkittävästi leluista perusta. 

Tietenkin jotain täytyy näpeissään päästä räpistelemään, survoa asioita suuhun ja harjoitella esineiden paiskomista. Mitä värikkäämpiä tai hullunkurisemman muotoisia ja tuntuisia nuo esineet ovat, sitä parempi. 

Tämä on nyt jo vanha juttu ja keskustelunaiheena äärimmäisen kulunut, mutta silti jaksaa risoa lasten lelujen sukupuolittaminen. Siis puhutaan vauvoista, jotka eivät tajua minkäänlaisia asiayhteyksiä näpeltämiensä esineiden osalta. Kaikki lähtee aikuisten omasta tavasta jäsentää lastensa maailmaa. 

Kirjailija Johanna Sinisalo arvioi haastattelussaan Voimassa, kuinka lapsia sukupuolittavissa normeissa ollaan menty taaksepäin verrattuna 1960-70-lukuun, vaikka yhteiskunnallisissa tasa-arvokysymyksissä ollaankin edetty. Minulla on hyvin vähän kaikupohjaa noilta ajoilta, mutta lyhyen aikavälin tarkastelussa en voi olla Sinisalon kanssa toista mieltä. Sen sijaan kuilua sukupuolta normittaviin aikuisiin kasvattavat vanhemmat, jotka sitoutuvat lähes täydelliseen vastarintaan sukupuolia kohtaan yleensä.

Tämä on minusta mielenkiintoinen keskustelu kauttaaltaan. Sukupuoli on minulle monimutkainen mekanismi, joka koostuu monista eri tekijöistä. Lähtökohtaisesti ajattelen, että lapsi itse varmasti hahmottaa oman tapansa jäsentää itseään ja sukupuoltaan kun sen aika on. Vanhempana on hyvin vaikea lähteä muuttamaan sisäsyntyisiä taipumuksia tai ohjata lapsen tapaa rakentaa omaa sukupuolirooliaan. Vaikeana tarkoitan tässä tapauksessa siis typerää. 

Toisaalta en ole itse vielä joutunut kohtaamaan omia asenteitani kuin vasta jäävuoren huipun verran – jouluostoksilla. Emme osta hurjia määriä leluja, mutta ostaessa olen asettanut rationaalisia kriteerejä leluille. Tahdon pistää rahani turvallisiin, kestäviin ja mielenkiintoisen oloisiin leluihin. En tahdo myöskään alleviivata lapselleni asetettua sukupuolta ostamalla tälle lelupartakonetta tai miettiä, pitäisikö sittenkin ostaa tasapuolisuuden nimissä jokin tyttöjen lelu. Sen sijaan toivon, että lapsi rakentaa ne aiotut mielikuvat ihan itse. Kyllä hän sen osaa sitten kun sillä on jotain olennaista merkitystä hänen leikeissään.

Tämä sanottuna olettaisi, että markkinat ovat aakeat kuin viljapellot, mutta ei. Lelukaupoissa pyörittyäni laskin pikaisesti lyhyellä matikallani huolivani alle 10 % noiden muoviroskia myyvien putiikkien valikoimassa olevista tuotteista. Tosin samaan problematiikkaan törmään käydessäni esimerkiksi elektroniikkaliikkeissä, joten ehkä tämä kertoo enemmän minun omasta henkilökohtaisesta tulevaisuuspelosta. 

Vaikka olenkin pikkuisen idealistinen aiheen tiimoilta, en ole silti niin kireällä pipolla liikenteessä, ettenkö kestäisi poikkeuksia. Enhän minä voi sulkea pois tätä ympäröivää maailmaa, jossa juuri kävelemään oppineita topataan rintaliiveillä. Ja mitäpä minä sillekään mahdan, jos lapseni päättää olla kelpuuttamatta muita kuin leikkivasaroita ja sahoja.

Siinäs sahailee.