Teini-isä
Lykkiessäni lastenvaunuja pitkin kaupunkia, tunnen usein itseni todella nuoreksi isäksi. Kertauksen vuoksi mainittakoon, että olen 27-vuotias mies. En siis ihan kokonaan junnuliigassa, mutta sanotaan nyt vaikka minulla olevan vielä muutamia elinvuosia edessäni. Saman vuosikerran tuttavapiirissäni on tasan kolme perheellistä ihmistä ja tämä seikka on kummastuttanut minua jo hetken aikaa.
Kuvittelin joskus 18-vuotiaana, että se povattu vauvantekobuumi omassa ikäryhmässäni ajoittuu niille paikkeille, kun ihmiset lähenevät sitä 25. ikävuotta. Alle parikymppiset vanhemmat lukeutuisivat siihen teiniäiti ja -isä osastoon, parinkympin ylittäneet siihen harmaaseen alueeseen ja kaksivitoset suvereeniin lapsenteko-osastoon. Tilastoni säilyi silti muuttumattomana. Mikä tässä päättelyketjussani meni pieleen?
Suuressa osassa tuttavapiiriäni on hyvinkin selvää, että elämäntilanteet sanelevat paljolti tahdin edetä elämänvalinnoissa. Siinä missä itse olen urani saanut vakiinnutettua, solmittua ikuisen ystävyyssuhteen pankin kanssa asuntolainoineni ja ostanut sen kehä kolmosen ulkopuolella välttämättömän kulkuvälineen eli auton, lopettelevat monet tuttavistani vasta opiskeluita tai paiskivat otsa hiessä töitä osoittaakseen olevansa vakiinnuttamiskelpoisia. Yhtäkkiä huomaan jälleen ajattelevani todella vanhanaikaisesti. Kulttuuri on selkeästi muuttunut.
Näissä asioissa on helppo aiheuttaa koviakin yhteentörmäyksiä. Jos mainitsen vapaaehtoisen lapsettomuuden, naisten urakehityksen ja hedonismin samassa lauseessa, minun olisi äärimmäisen vaikea välttyä julkiselta selkäsaunalta. Itse koen kaikki syyt olla hankkimatta lapsia todella neutraaleina, eikä aina näistä syistä tarvitse edes puhua totuudenmukaisesti. Enemmän tunnetta sekä hyvässä että pahassa minussa herättää syyt, joilla ihmiset hankkivat (tai ehkä ennemminkin saavat) lapsia.
Ajattelen silti, että aiempiin vuosiin nähden kasvanut ensisynnyttäjien tilastollinen keski-ikä 28,4 vuotta (2012) kasvaa edelleen. Jopa miesten keski-ikä ensimmäistä lasta hankkiessa on vuodesta 2001 noussut 29,9 vuodesta 30,7 ikävuoteen, eli kyseessä ei voi olla tilastollinen sattuma. Minusta tämä on vain kiinnostavaa, koska näinkin ”radikaalin” kulttuurimuutoksen taustalla on tuhansittain erilaisia tarinoita. Osa kipeitä, osa kepeitä. Osa ei edes mieti koko juttua ja osa ei voi lakata miettimästä sitä, vaikka mieli tekisi.
Suoraan sanottuna minusta on törkeän epäreilua, että naisen täytyy vieläkin tänä päivänä tarkkaan harkita kaikki peliliikkeensä lasten ajoittamisen suhteen, jotta opiskelut, ura ja perhesuunnittelu kulkisivat käsi kädessä. Minusta jo ihan lähtökohtaisesti lapsen saamisen pitäisi vaikuttaa myös isien työssäoloon. Tähän ei pienistä, viime vuonna voimaan astuneista, parannuksista huolimatta tunnu tulevan tasa-arvoista ratkaisumallia, jolla mahdollistettaisiin myös isien jääminen kotiin ilman, että koko perhe joutuu roudasta rospuuttoon. Itse kannattaisin jopa periaatetasolla Ruotsissa vallalla olevaa 6+6+6 mallia, jota vanhemmat voivat keskenään näin halutessaan soveltaa.
Mutta olipa lapsen synnyttyä kotona äiti tai isä, naisten emansipaatioliike ennen lapsen saamista on edelleen kammottavaa kujanjuoksua, jossa kirittäjänä on aika. Ihan kuin se ei olisi riittävästi, että aina on jonkun mielestä huono hetki saada lapsia – ikääntymisen johdosta se hetki huononee päivä päivältä!
Onneksi tilanne ei ehkä olekaan niin mustavalkoinen kuin sitä heti ajattelisi. Esimerkiksi toimittaja Jenni Virtanen selvitti Hesarissa, ettei 35 ikävuotta ole äitiyden takaraja. Juttu kannattaa lukea, jos aihe yhtään herättää kiinnostusta.
Mutta edelleen minua hämmentää ajatella olevani nuori isä. Kaipa sitten niin, antavathan tilastotkin saman tuomion.
Ellei kyse sittenkin vain ole siitä, etten suostu kasvamaan aikuiseksi?
