Päivä viidakossa
Naistenpäivän kunniaksi kävimme puolisoni, lapsen ja anopin kanssa tänään viidakossa. Jostain selittämättömästä maskuliinisesta syystä tunnen oloni aina kovin valppaaksi ollessani keskellä jättiläismäisen suuria kasveja, joiden nimiä en yritäkään osata lausua.
Tämä viidakko sijaitsee alle kymmenen kilometrin päässä kotoamme ja jos käy hyvä tuuri, sieltä saa älyttömän hyviä rinkilämunkkeja. Kyseessä siis on Turun Yliopistollinen kasvitieteellinen puutarha Ruissalon saaressa. Tänään meille osui vain puolikas tuosta hyvästä tuurista. Rinkilämunkkeja oli kuin olikin myynnissä, mutta kuten monien ensimmäisen maailman ongelmien tapaan usein käy, eivät ne kuitenkaan olleen aivan vastapaistettuja.
Harvoin käydään sisällä itse kasvihuoneessa, mutta tänään se tuntui hyvältä ajatukselta viettää aikaa. Alkuun poikakin seurasi Tulassa hänen näkövinkkelistään vieläkin jättiläismäisempiä vehkoja, kunnes kuukahti uneen.
Ennen pojan syntymää, puolison raskausaikana meille muodostui miltei viikottainen rutiini tehdä sunnuntaisin pieni neljän kilometrin kävelylenkki nk. Ruisrockin Via Dolorosaa pitkin, ja lenkin päätteeksi piipahtaa Kasvitieteellisen kahviossa hörppäämässä kupposet kuumaa rinkilämunkkien kera. Aikamme talsittua aina tuota samaa lenkkipolkua pitkin, aloimme tutkia myös saaren muita kävelyreittejä ja luontopolkuja, jonka johdosta ainakin minusta tuntuu, että tuossa saaressa on jotain todella maagista. Raitis ilma, suojeltu ja vapaasti kasvava metsistö on todella elämyksellinen, kun vastapainona on pölyinen kaupunki ja vuosikaudet aikaa kun ei ole jalallaankaan käyskennellyt Etelä-Suomen metsissä.
Ja jos luonnossa tallustelu tuntuu liian staattiselta, on Ruissalossa myös mahtavia juoksureittejä. Vaikka kaupungin keskustaan on niinkin lyhyt matka, on ilmasto kuitenkin niin eritasoista, että oikein tuntee keuhkorakkuloiden iloisen väpättelyn juostessa raittiissa tammimetsässä. Jopa kovassa pakkasessa saaressa on sopivan kostea ilma, jolloin juoksu ja henkikin kulkee kylmästä huolimatta.
On niin näppärää kun noin lähellä on mahdollisuus päästä luontoon haistelemaan ihan autenttista nuhjuista humusainesta. Miten voikaan olla, että metsän tuoksusta tulee niin vahvasti mieleen oma lapsuus.