”Sitten mä täällä kuuraan sen lapsen jälkiä ilman omaa tahtoa!”
Lapsiperheen myytit ovat niin antoisia puheenaiheita.
Yhtenä muinoin esiin nousseena ajatuksena käveli vastaan mahdollisuus jäädä kotiaskareiden orjaksi. Koska meillä päin kotityöt jaetaan melko kiitettävän tasapuolisesti, myös vapaa-aika on jo lähtökohtaisesti sovittu jaettavaksi suunnilleen tasapuolisesti. Toki vauvaperheen arjessa vapaa-ajan määrä ei päätä huimaa, joten työt/lapsenhoito ja kotityöt/lapsenhoito ovat niitä pääasiallisia ajankäytöllisiä objekteja.
Näiden kahdeksan kuukauden aikana olen saanut kuurata aika paljonkin lapsen jälkiä, joten äskettäin hinkatessani siivoajan lempiruokaa, mustikkapuuroa irti ruokapöydästä, Tripptrapista, Tripptrapin pehmusteista, ruokalapusta, lavuaarista, vessanpöntöstä ja lattialta aloin miettiä tämän kaiken omaehtoisuutta.
Tämän syvällisen kahden minuutin pohdiskelun jälkeen tulin siihen tulokseen, että lapsen ylläpidossa voisi fuskata todella paljon. Varmasti jokainen vanhempi fuskaa – tai sanotaan: tekee myönnytyksiä – aina vähän siellä sun täällä. Ja se on ihan ok, niin kauan kuin lapsen tarpeet on tyydytetty ja vähän enemmänkin.
Sen sijaan ilahduin egobuusteissani jonkunkin verran, kun hinkatessani tuota leviävää liukasta mössöä ajattelin, että en halua fuskata edes tässä. Ensimmäisenä syynä on ehkä se, että kuivahdettuaan mustikkapuuro on kovaa ja kökkyräistä, jota on vielä vaikeampi irroittaa, mutta toisena hyvin vahvana syynä on se, että haluan ruokapöydän, istuimen, ruokalapun ja lattioiden olevan siistejä lapselleni, kun hän seuraavan kerran niitä haluaa silmittömästi sabotoida uusilla ruokaeksperimentaatiollaan.
Ja silti, aiheellisia egobuusteja tai ei – kyllä isät pääsee aika monesta tilanteesta aika helpolla.