Ihanaa somea, mutta millä hinnalla?

Olen nyt vuoden kirjoittanut tätä blogia, mutta somen löysin kunnolla oikeastaan vasta viime keväänä. Hurahdin ja upposin siihen ihan täysin. Olen saanut älyttömästi uusia tuttavia, kavereita ja ystäviä ihan lyhyessä ajassa ja suorastaan rakastan somesurffailua (jos näin nyt voi sanoa). Eikä sosiaalisten piirien laajentuminen ole jäänyt pelkästään bittiavaruustasolle, vaan olen tavannut älyttömästi uusia ihmisiä ihan livenäkin. Minusta on kuoriutunut oikea social butterfly.

Mutta millä hinnalla?? Voiko olla mahdollista, että tämä ihana, minulle iloa tuottava asia, ei kaikille kanssaeläjilleni olekaan aina sitä? Mammafoorumeilla ja meidän äitien keskusteluissa hoetaan usein mantraa siitä, että lapsi voi silloin hyvin, kun äitikin voi hyvin. Tämän lausahduksen varjolla, me äidit sitten teemme/haluamme/vaadimme kaikenlaista: omaa aikaa, hiljaisia hetkiä, shoppailureissuja, kahvilassa käyntejä, somessa surffailua… Eikä siinä mitään, allekirjoitan pienet irtiotot arjesta ihan täysin. Kyllä sitä jaksaa paljon paremmin iloita lapsestaan ja perheestään, kun siitä pääsee välillä hetkeksi irti ja ehtii toisinaan myös ikävöimään omiaan. Mutta, mutta, kuinka paljon ja kuinka usein näitä irtiottoja tarvitaan?

Mietin tässä nyt vain ja ainoastaan itseäni, jokaisella on omat mietteensä näistä asioista ja minä kerron nyt omista tuntemuksistani ja ajatuksistani. Kuten sanoin, rakastan uutta sosiaalista elämääni. Minusta on ihanaa kun voin olla kotona lapsen kanssa ja siltikin jutella aikuisten kanssa. Kätevää. Mutta miltä tämä kaikki näyttää lapseni silmin? 

Kerronpa tilanteen:

Leikimme Saanan kanssa lattialla palikoilla. Kuulen puhelimen piippailevan sohvapöydällä. Piippailusta päätelleen meneillään on jokin mielenkiintoinen keskustelu. Minulla rupeaa kiinnostamaan mitä siellä nyt kohistaan ja halu vilkaista puhelinta käy ylitsepääsemättömäksi. Saana rakentelee palikoillaan keskittyneesti. Otan puhelimen vaivihkaa käteeni ja ajattelen vain vilkaisevani sitä nopsaan. Noh, siellähän on mahtava keskustelu menossa ja minullakin on siihen sanottavaa. Naputtelen nopeasti oman asiani. Samassa viestiini vastataan. Luen, naputtelen vastauksen… Kohta havahdun siihen kun Saana on kaatanut palikkatornin ja potkii turhautuneena palikoita ympäriinsä. Mitä tapahtui? Mitä menetin? Yrittikö tyttö kertoa minulle aiemmin jotakin, mutta minä en kuullut/kuunnellut?

Ahdistaa!!

Laitan puhelimen pois, otan tytön syliin, suukotan poskelle ja rutistan: ”Anteeksi, äiti on nyt tässä”.

Olinhan minä koko ajan siinä, ihan Saanan vieressä… Tai minun kuoreni oli, minä itse olin jossakin somen syövereissä somekahvilla toisten aikuisten kanssa. 

En tarkoita tällä tapahtumalla sitä, että mielestäni minun pitäisi kokoajan seurata tyttöä kuin hai laivaa, neneä kiinni neidin takaraivossa, ei, ei. Mielestäni lapsen pitää osata leikkiä välillä myös itsekseen ja minä voin irtaantua symbioosistamme hetkeksi. Mutta silloin kun olen leikkimässä/touhuamassa/piirtämässä/syömässä ym. tytön kanssa, minun on oltava siinä ihan täysin, kokonaisena, läsnä kaikilla soluillani ja aisteillani. Some voi hetken odottaa, aikuiset kyllä jaksavat odottaa. Sitä paitsi, siinä vaiheessa kun jonkin asian tekeminen/harrastaminen alkaa haitata ihmistä itseään tai hänen lähipiiriään, alkaa kyseessä olla ongelma, riippuvuusongelma. Jotta uusi some-elämäni ei kääntyisi ilon ja riemun tuottajasta syyllisyyden ja ahdistuksen tunteisiin, on asialle tehtävä jotakin.

Olen alkanut rajoittamaan omaa puhelimen ja tietokoneen käyttöäni. Postaan ja surffaan somessa Tinttaran päikkäriaikaan (kuten tälläkin hetkellä) tai yöllä ja illalla, kun Jykä tai teini on kotona ja Saanan seurana. Eikä kyse ole pelkästään Saanasta, vaan haluan olla enemmän läsnä kaikille rakkailleni, niin teinille kuin Jykällekin. Vaikkakaan teini ei äidin seuraa ihan kamalasti enää kaipaa, mutta silloin kun kaipaa, minä olen läsnä.

Näillä mennään ja hyvältä tuntuu. Oikeastaan tämä ei ole kuin järjestelykysymys. Kaikille riittää kyllä aikaa, myös ihanalle, omalle some-elämälleni. 

Tänään me leivoimme tyttösen kanssa sokerittomia-rasvattomia (mauttomia) muffinsseja heti aamusta. Puhelimeni oli äänettömällä, enkä vilkuillut sitä ollenkaan. Sen verran avasin näyttöä, että napsasin pari kuvaa pikku leipurista. 

img_20140826_091659.jpg

img_20140826_095145.jpg

Oikeasti näistä tuli tosi hyviä, aineksina kookosjauhot, tumma, makeuttamaton kaakao, kananmunat, maito ja banaani. Pikkuisen vain stevialla makeutin taikinaa. Koristeeksi tietenkin kermaa, mitäs muutakaan.
img_20140826_103237.jpg

Kun muffinssit oli valmiita söimme myöhäisen aamiaisen, sitten reiluksi tunniksi ulos leikkimään, jonka jälkeen maitoa ja päikkäreille. Olin läsnä, leikin ja nauroin oikeasti yhdessä Saanan kanssa. ”Someuduin” vasta Saanan nukahdettua. Olen tehnyt tätä tietoisesti nyt vasta muutaman päivän ja oloni on ihana, kevyt ja onnellinen. 

Kyllä tämä tästä, kunhan tasapaino vain löytyy. 

 

Kommentit (7)
  1. Kiitos! Meillä pyöriikin raakakakkujen jäljiltä kookosjauhon loppuja kaapissa, näihin saankin kivasti hävitettyä niitä. 

  2. Nuo muffinssit on sellaisia karppiherkkuja, joihin ei tule sokeria laisinkaan ja muutenkin hiilarit on ihan minimissään. Maultaan kyllä parempia saa, jos leipoo ihan sokerista ja oikeista jouhoista. Mutta tässä resepti:

    1kkp kookosjauhoja

    1kkp makeuttamatonta kaakaojauhetta

    1tl soodaa

    6 kananmunaa

    vajaa 1 kkp steviaa tai 1/2 kkp steviaa ja 1/2 kkp steviasokeria (tämä kombo on parempi)

    2-3 muussattua banaania

    punaista maitoa… sopivasti…

    Sekoita kuivat aineet keskenään hyvin, sekoita loput aineet taikinaksi. Lisää maitoa niin, että tulee sopivan notkeaa taikinaa. Paista 175 asteessa  15-20 min. Nauti kerman kanssa.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *