Joskus pitää vaan heittäytyä… Bäkkäriruusuksi.

Perjantaina erillisten sattumusten, armottoman kohelluksen sekä pienen romahtamisen jälkeen istuin bussissa matkalla Turkuun. Turussa hyppäsin laivaan ja matkasin Emmin seuraneidiksi tähtiristeilylle. Olin ajatellut ahmia suklaata ja lukea lehtiä sviitissämme sillä aikaa kun Emmi tekisi töitä. Kun Emmillä olisi taukoa töistä, voisimme käydä vaikka syömässä, tehdä vähän ostoksia ja jutella. Ehkä kuuntelisin Paulan muutaman biisin ja vilkaisisin Popedan keikan, mikäli jaksaisin.

Mutta kun pääsin sviittiimme, oli minua vastassa tämä.

Jonka jälkeen Emmi lätkäisi kouraani tämän.

Ja sitten nenäni eteen tupsahti nämä.

Hetkinen, hetkinen, mikäs se minun ajatus tästä laivamatkasta olikaan… Ööö, mulla on aika huono muisti… Varmaankin se oli jotakin tämän tapaista:

Bäkkäriruusu ja professionaali.

Jossain vaiheessa ties kuinka monen mojiton ja viinilasillisen jälkeen, minulla tuli ajatus, että nyt pitäisi varmasti lähteä nukkumaan, jotta jakasisi aamulla nousta aamiaiselle. Siinä hetken tuumailtuani itseni kanssa, päätin kuitenkin kerrankin heittäytyä ja antaa fiiliksen ja tilanteen viedä. Mitä sitten jos aamulla olisi krapula ja joutuisin oksentamaan. Mitä sitten jos en ehtisi aamiaiselle, voisin syödä brunssin. Mitä sitten jos en jaksaisi/kykenisi tekemään muuta kuin makaamaan. Mitä sitten?! Eletään hetkessä, irrotellaan, tanssitaan, juodaan ja pidetään kerrankin hauskaa ihan urakalla.

Ja niin minä tein, heittäydyin hetkeen, ilman huolta huomisesta. Kuuntelin Popedan keikan ja fiilistelin. Vitsi, kyllä noissa rehellisissä rokkariäijissä vaan on sitä jotain. Äijät vetää niin suurella tunteella, ilolla ja sydämen palolla, että se tempaa kyynisimmänkin kuulijan mukaansa. Nostaa ilmaan ja kieputtaa ympäri niin vinhaa vauhtia, että hengästyttää ja sydämessä läpättää. Kun bändillä on hyvä meno keskenään lavalla, se kyllä välittyy kuulijallekin. Yleisö oli ihan liekeissä, en siis todellakaan ollut ainoa.

Ooh, ihana Popeda!!

Me jatkoimme biletystä aamun pikkutunneille saakka, tai oikeastaan ne taisivat olla jo aamun isoja tunteja… Olisinkohan kömpinyt nukkumaan joskus seitsemän aikaan. Jostain ihmeen syystä, sänkyni ei pyörinyt ympyrää, eikä minun tarvinut ryhtyä yrjöilemään. Siistiä!! Muistan ajatelleeni, vielä ennen nukahtamista.

                                        Kuva: Emmi

Siistiä tosiaan, kunnes aamupäivä koitti… Kyllä se vaan niin on, että alkoholi on saakelin kiero kaveri. Illalla se esittää sinun parasta ystävää, nostattaa ilon ja riemun ihan uusiin sfääreihin ja poistaa huolet ja murheet. Aamulla, jo ennenkuin tajuatkaan, se vetää avokämmenellä useita kertoja naamaan, tunkee patakintaan sulle suuhun ja solmii suolet umpisolmuun. Eipä auta, kärsittävä on.

Makaan puolikuolleena sängyssä ja pohdin pitäisikö minun vähän oksentaa kohta. Emmi ponkaisee ylös sängystä, käy vessassa, vetää vaatteet päälleen, kietaisee huivin kaulansa ympäri ja tuumaa:

”Nonni, tää ammattilainen lähtee ny töihin”.

Siis WTF, miten se tekee tuon?! Siinä missä minä näytän lintujen nokkimalta harakanpelättimeltä, Emmi näyttää siltä, kuin olisi nukkunut vähintään kahdeksan tunnin unet pumpulissa. En tajua, en mitenkään tajua. Kaiken lisäksi nainen on hoitanut koko edellisen illan täydelllisesti, huolehtinut bändit ajoissa lavalle, sopinut kuvaajan kanssa systeemeistä, järjestellyt ruoka- ja juomahuoltoa ja ties mitä kaikkea, seurustellut, tanssinut, nauranut. Kaiken lisäksi illan emäntä valvoi urhoollisesti niin pitkälle aamuun, että viimeinenkin bailaaja väsähti ja poistui sviitistämme omaan majaansa. Tämä tapahtui paljon sen jälkeen, kun minä olin jo nukkumassa. Ja aamulla muija vetää täydessä terässä huolehtien, että nimmareidenjakotilaisuus sujuu jouhevasti, naputtelee koneella jotakin hommia ja lappaa ruokaa suuhunsa toisella kädellä, kipaisee välillä suihkussa ja hoitaa bändit aamukeikalle. Uskomatonta!

Minä makaan lamaantuneena sängyssä ja toivon kolmen särkylääkkeen palauttavan edes osan toimintakyvystäni. Olo on HIPPUSEN epävarma ja hutera. Jossakin vaiheessa uskallan sentään poistua huoneestamme, jotta ehdin vielä näkemään Popedan ja Paulan yhteisen keikan.

Väsymykseni on infernaalinen ja oloni todella heikko, joten kannattiko?

KYLLÄ KANNATTI JA KYLLÄ, TEKISIN SEN UUDELLEEN (heti vuoden päästä).

Saavuin kotiin lauantai-iltana niin myöhään, että tyttö oli jo nukkumassa. Aamulla, kun edelleenkin huterana kömmin sängystä aamiaiselle, neiti tuumasi vain omaan tapaansa: ”Huomenta kulta!”. Halusi kuitenkin vain halata isäänsä, eikä tullut syliini. Oli selkeästi vihainen, kun olin ollut poissa. Vasta puolen päivän jälkeen tuli luokseni ja tahtoi syliin. Sain siis kuitenkin ilmeisesti anteeksi kavalan tekoni.

Isä ja tytär olivat näköjään aloittaneet myös kotirastojen luomisprosessin…

”Noku ei osunu harjaa silmiin, niin miten ton ois voinu muistaa?”

”Ei mitenkään. Eihän tuota oikein ees huomaa, jos ei nyt ihan tosi tarkkaan kyylää…”

Eilen reippailimme myös joulumarkkinoilla

Kuva: Pirjo

jonka jälkeen kyläilimme sekä seurustelimme Pirjon ja Miikan luona.