Onko kaikki äidit hyviä?

Siinäpä kysymys, jota huomaan aika-ajoin pohtivani. Sen jälkeen kun äitien/vanhempien lapsilleen ja tekemiä karmeuksia alkoi tupsahdella julkisuuteen, on alkanut erilaiset Hyvä äti-tyyliset kampanjat nousta pinnalle. Sinällään tuollaiset kampanjat on varsin hienoja ja olen itsekin osallistunut joihinkin, mutta nyt huomaan alkaneeni miettiä, että hitto, ollaanko me oikeasti niin hyviä? Onko kaikki äidit hyviä? Onko kaikki VANHEMMAT HYVIÄ? Millainen on hyvä vanhempi? Riittääkö riittävän hyvä?

Sosiaalisessa mediassa näkyy paljon keskusteluja, joissa ihmiset kirjoittavat tuntemattomille ihmisille, että SINÄ OLET HYVÄ ÄITI, vaikka et tee sitä taikka tätä… Öööö, millä perusteella kukaan voi sanoa toiselle, että hän on hyvä äiti, jos ei oikeasti tunne tätä? Mikäli ei oikeasti ole nähnyt millaista arkea juuri se perhe elää? En minä ainakaan voi. Mistäs minä tiedän, vaikka se kyseinen äiti kurittaisi lapsiaan fyysisesti, tai henkisesti, olisi tyly ja ilkeä? En mistään. 

Mikäli ihminen on omahyväinen, ilkeä, tyly, alistaja, narsisti…, hänestä tuskin tulee hyvää ihmistä ja äitiä sillä hetkellä kun synnytyspöydällä se vauva plumpsahtaa ulos kohdusta. Ja jos tässä maassa olisi vain hyviä vanhempia, lastensuojelu tuskin olisi niin totaalisen ylityöllistetty. Yhteiskunnan palvelurakenteissa on paljon parantamisen varaa kyllä, mutta voiko kaikkea oikeasti laittaa yhteiskunnan piikkiinkään?

Pitäisikö meidän vanhempien vilkaista aika-ajoin sinne peiliin? Ja tehdä vaikka viikkokatsauksia siitä, millainen vanhempi on lapsilleen tällä viikolla ollut. Miettiä itsekseen mitkä asiat ovat menneet hyvin, mitkä ovat tuottaneet iloa ja mielihyvää sekä itselleen että lapsilleen. Mutta miettiä myös sitä, missä olisi parantamisen varaa, mitä voisi tehdä toisin. Jos on hermonnut lapsilleen turhasta, miettisi että mitä minun pitäisi itselleni tehdä, jotta sama ei toistuisi taas seuraavalla viikolla ja seuraavalla ja sitä seuraavalla. Jos on syöttänyt lapsilleen viikon pelkkiä eineksiä, suunnittelisi seuraavan viikon ruokalistan valmiiksi ja toteuttaisi sen. Jos on venynyt koko viikon sisällä, veisi lapset seuraavalla viikolla ulos. Jos ei ole leikkinyt lastensa kanssa yhtään, päättäisi vaikka edes yhden leikkihetken päivässä, johon osallistuisi itsekin. Pienillä asioilla voi olla suuri merkitys, sekä lasten että itsensä hyvinvoinnille.

1432208173222.jpg

Mitä tällä kaikella pähkäilyllä oikein haen takaa? Ehkä sitä, että sen sijaan, että uskottelisimme toisillemme tuolla somessa kuinka hyviä äidit omille lapsilleen vioistaan huolimatta ovat, pyrkisimme tekemään epäkohdille ITSE jotain. Jos oikeasti joku asia kaihertaa omassa vanhemmuudessaan mieltä, se todennäköisesti vaatii pientä viilausta. Karrikoiden, minun mielestäni siihen Olen hyvä äiti, juuri tälläisena- mantraan on ihan hölmöä tuudittautua. Aina on kasvun ja kehittymisen varaa. Ihminen ei ole koskaan valmis, ei edes äiti. 

MUTTA, ei tehdä sitä virhettä, että lähdetään hakemaan sitä omaa riittävän hyvää vanhemmuutta muiden perheistä. Ei, ei, ei. Se jos jokin aiheuttaa niitä syyllisyyden tunteita ja ahdistuneisuutta. Keskitytään ainoastaan siihen omaan perheeseen, voiko siellä kaikki perheenjäsenet pääsääntöisesti hyvin? Saako kaikki riittävästi ravintoa, liikuntaa, RAKKAUTTA, HUOMIOTA ja SYLIÄ? Kuuluuko päivään naurua ja iloa? Näihin kysymyksiin kun miettii vastauksia, löytää varmasti myös niitä kohtia, joille voisi yrittää tehdä itse jotain. 

Näihin kaikkeen tämä äiti lähtee tästä miettimään vastauksia, sekä tekemään suunnitelmaa siitä, miten voisi olla parempi ihminen, vaimo sekä äiti. 

Täydellistä minusta tuskin koskaan tulee, mutta riittävän hyväksi haluan pyrkiä. 

1432208480580.jpg

 

Kommentit (19)
  1. Kyllä sitä paljon tapahtuu asoita siellä kotiseinien sisällä, joita ei päivän valo kestä. Minun kirjoituksen tarkoitus ei ollut mitenkään leimata niitä kampanjoita, vaan herättää meitä vanhempia miettimään omaa vanhemmuuttaan. Vaikka ollaakin ihmisiä kaikki vikoinemme kaikkineen, niin aina on mahdollisuus kasvuun. 

    Koska välillä tulee tunne, että kun kollektiivisesti jaamme omia ns. heikkouksiamme, rupeamme helposti myös hyväksymään niitä enemmän ja enemmän. Tarkoitan siis esimerkiksi vaikkapa näin: Äiti ei laita lapselleen ruokaa, vaan syötää purkkiruokaa, Kokee siitä aika-ajoin huonoa omatuntoa ja se häiritsee häntä. Hän viettää myös paljon aikaa somessa puhelimen ääressä ja koneella, kokee siitäkin huonoa omatuntoa, Yhdessä rakennetun tornin tekikin lapsi yksin sillä aikaa, kun äiti hllui jossain muissa sfääreissä. jne,jne. Noh, hän avautuu tästä ahdistuksestaan jossain keskusktelupalstalla, jossa äidit jakavat omia ”heikkouksiaan” ja sitten yhdessä kehutaan kaikkia, kuinka kuitenkin ollaan hyviä äitejä, kun kuitenkin muistetaan antaa ruokaa, vaihtaa kuiviin ja lukea iltasatu tms. Noh, tämä äiti ajattelee, että eihän tässä mitään, muutkin tekee samoja juttuja ja paljon muutakin ja siltikin ne on hyviä äitejä, joten eipä tässä mitään hätää. Ja sen sijaan, että vähentäisi somesurffailua ja laittaisi vaikka lapsensa kanssa joskus ruokaa, jatkaa samalla vanhalla linjallaan, eikä kanna siitä enää syyllisyyttä. 

    Enkä nyt tarkoita sitä, etteikö omia heikkouksiaan saisi jakaa muiden kanssa ja puhua niistä ja saada niille ehkä vähän fiksumpia mittasuhteita, kuin mitä omassa päässään on kuvitellut. Mutta haluaisin herätellä ihmisiä siihen, että ei lähdettäisi porukalla tekmään epäkohdista/kehittämistä vaativista asioista ns. hyviä/hyväksyttyjä. Meillä ihmisillä kun on tapana mukautua ympäristöömme ja ryhtyä ajattelemaan/toimimaan valtavirran tavoin. 

    Ja sen sijaan, että keskittyisimme hirmuisesti siihen mikä on meidän itsemme kannalta parasta ja hyvää, miettisimme myös lapsen parasta. Ja kyllä, oma jaksaminen on erittäin tärkeää ja onnellinen äiti on varmasti lapselleenkin parempi äiti, mutta kaikkea ei voi ajatella pelkästään oman napansa kautta, kun on niitä lapsia kuitenkin hankkinut. Se pieni, avuton ihminen nyt vaan tarvitsee niin paljon enemmän, kuin aikuinen. Ja meidän tehtävä vanhempina on olla täyttämässä niitä hänen tarpeitaan. Tasapaino ja balanssi, jos sellaisen löytää, niin varmasti kaikki voi perheessä paremmin. 

    Monesti tv:ssäkin kuulee raskaanaolevien äitien puhuvan, että eivät aio luopua lapsen takia mistään ja aikovat jatkaa elämäänsä täysin kuten ennenkin. Huh, huh, kyllähän se on niin, että lapsi tulee ja muuttaa kaiken, elämän tärkeysjärjestyksestä alkaen. Ja niin sen pitääkin mennä. Ei sitä vaan voi olla enää oman elämänsä napa, kun lapsen tekee.

    En tiiä avasiko tämä yhtään sitä, mitä kirjoituksellani hain… En kyllä kuitenkaan taida osata sitä oikein enempää selittää 🙂

    1. Kyllä. Tässä kiteytyy munkin mielestä se ajatus nyt ehkä parhaiten. Hyvä.

  2. Minä tarkoitin sitä niinku kirjoitinkin, että en voi sanoa jonkun olevan hyvä äiti, hyvä ihminen jne. mikäli en tunne ihmistä, koska en oikeasti tiedä millainen hän on. Ku ei kaikki vaan ole hyviä, edes riittävän hyviä siinä vanhemmuudessakaan. Ei vaan ole. Mutta onneksi suurin osa kuitenkin on 🙂 Ehkä olen nähnyt vähän liikaa… Eikä se riittävän hyvä äitiys tosiaan ole jostain joka päivän ulkoilusta kiinni tai tietyn merkkisistä vaatteista tms. Vaan ihan muusta, kuten läsnäolosta, lempeydestä, arvostuksesta, toisen kunnioittamisesta jne.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *